Sunday, April 30, 2017

2 kuukautta takana yhtäkkiä nuovvaan

Viikko lähti käyntiin hienosti, kun aamupalalle mennessä ravintola oli auki, mutta missään ei näkynyt ristinsielua. Odoteltiin noin 20 vaille seitsemään asti (mentiin aamupalalle 6:15) ja ruvettiin huutelemaan ympäri Kamadeppia et olisko joku hereillä, saataisko me aamupalaa. Sielä me pyörittiin keittiössä ympäriinsä ja mietittiin jo et voitaisiinko vaan ite köksätä jotaki aamupalaksi. Käväisin kattomas vielä keittiön perältä huoneen, olisiko sielä ollut jääkaappi, jossa oli meidän ruisleivät. Ruisleipien sijasta törmäsinkin meidän kokkiin, joka oli siis koko ajan piileksinyt kyseisessä komerossa, kun oltiin tepasteltu ja huudeltu ympäri keittiötä. Hämmentyneenä sanoin ”hyvää huomenta” ja kysyin, voisiko hän tehdä meille aamupalaa. Vastaus oli, että vastaanoton nainen oli lähtenyt kauppaan ostamaan aamupalatarvikkeita, sillä ne oli päässy loppumaan. Tää suunnittelemattomuus välillä vähän kans meinaa aiheuttaa muutamia käämien palamisia. Toinen oli, kun vessapaperi oli loppu ja pyydettiin sitä lisää. Kauppaan sitä reippaasti lähdettiinkin, mutta sieltä tultiin _1_ vessapaperirullan kanssa takasin. En sit tiedä, onko rahan suhteen vaikeuksia, ettei pystytä kerralla enempää ostamaan vai mikä, mutta onhan tää ny vähä hölömöä.


Sairaala tutuksi


Tällä viikolla pääsin käymään NBU:lla (new born unit), jossa oli siis keskosvauvoja. Osasto oli semmonen pieni huone, jossa oli x määrä virvottelupöytiä ja olisko ollu noin 7 inkubaattoria. Toki niistä toimi vissiin jopa yks. Kaikissa häkkyröissä oli vähintään 2-3 vauvaa kerrallaan, kun osasto oli suunniteltu 13 vauvalle niin ilmeisesti niitä oli parhaimmassa tapauksessa 33. Olihan ne vauvat pieniä! Pienin näkemäni taisi olla syntyny viikolla 23 ja myöhemmin viikolla kuulin, että pikkuinen ei vissiinkään jaksanut enää taistella, kun ei enää osastolla häntä näkynyt. Olihan se vähän keskeneräisen näköinen omaan silmään. Toinen vähän erikoisempi tapaus oli, kun osastolla oli kaksosista vähempiosaiseksi jäänyt. Vauvan kehitys oli jäänyt aika paljon jälkeen, hänellä ei ollut silmämunia, korvat eivät olleet muodostuneet ja iho näytti siltä, kuin se olisi palanut kauttaaltaan. Vauvan täytyi olla hirveissä kivuissa, mutta ääntäkään hän ei osannut oikeastaan tuottaa.

Siinä ylävasemmalla pikkusin tais olla noin 24 viikkonen


Käytiin myös psykiatrisella osastolla tänään tutustumassa, joka oli vähä pelottavan olonen paikka. Tunnelmaa ei varmaan mitenkää rauhottanu se, että satoi ja ukkosti vaihteeksi ihan päällä. Hoitola oli sijoitettu sairaalan perimmäiseen nurkkaan ja siellä oli omat puolensa miehille ja naisille. Miesten puolella oli hieman enemmän menoa ja meininkiä ja oli siellä pari potilasta lukittunakin johonkin rauhoitteluselleihin. Sellit oli lukossa parilla jykevällä munalukolla ja potilaat huusi ja hakkas ovia.




Käytiin vilkasemassa, millaset oltavat potilailla huoneissa oli ja eihän se mitenkää mukavalta näyttänyt: noin kymmenen petiä vieri vieressä, joissa makasi rauhoitetut potilaat osa tajuissaan, osalla taju kankaalla. Osa potilaista tervehti ja yritti ottaa kontaktia kättelemällä, mutta hoitajat eivät antaneet potilaiden koskea meihin. Naisten puoli oli samanlainen, mutta potilaat olivat paljon rauhallisempia. Pihat, joilla potilaat saivat kuljeskella, oli pieni nurmikenttä, jonka ympärillä oli korkeat betonimuurit. Ajattelimme, että eihän täällä pystyisi toipumaan vaan päinvastoin, täällähän sitä hulluksi tulisi. Osa miespotilaista tykkäsivät jutella meille ja he myös tanssivat ja lauloivat meille. Pyysivät he myös facebook-tunnuksia, että voidaan pitää yhteyttä sit sielä myöhemmin!



Oltiin vaihteeksi yövuorossa. Siitä teki tällä kertaa hyvin jännittävän se, että tullessani paikalle iltavuorolaiset antoi avaimet mulle kouraan ja sanoi vain että ”hyvää yövuoroa! Odottele Violetia, se on tänään yövuorossa”. Odotin yksikseni osastolla, jolloin sinne tulikin tietenkin ultraäänipotilas. Kuumeisesti Violetia yritin saada kiinni ja puolentoista tunnin kuluttua hän olikin ”jo” täällä.

Yövuoroon lähteminenki meinas ottaa vähä hietahan. Sanottiin päivällä että ”tilattaisiin ruoka niin, että se on valmis 17:30, et lähetään siitä sitte kuuden jälkeen kohti sairaalaa. Mennään nyt hetkeksi nukkumaan, mutta 17:30 tullaan syömään”. Tämä tietenkin kävi hyvin tarjoilijalle ja kun suuntasimme kohti sänkyjä kävi kaikilla mielessä pieni epäilys, että kuinkahan tulee toimimaan. Noh, puol 6 menimme alas ja kävi ilmi, ettei ruokia oltu alettu vielä tekemäänkään. Kuulemma tarvikkeet oli vasta ostettu. Ei siinä muuten mitää, mutta oltaisiin haluttu ennen pimeetä ehtiä sairaalalle, jonne kävelee noin puoli tuntia ja ruuan tekemisessä täälä menee yleensä noin tunti. Sain ruuan nokan eteen 18:20 ja vetäsin sen naamariin varmaan 5 minuutissa. Tilattiin sit boda boda ja lähettiin sateen ja salamojen saattelemana neljä päällä kohti sairaalaa. Mutta olipahan kivaa ja vähä jännittävääki, ku salamat vaan iski takana!

Aamu valkenee yövuoron jäljiltä


Kävin Yvonnen kans tällä viikolla fysioterapeutilla. Ei siitä nyt niin sen kummempaa, mutta tässä pari kuvaa, miltä sielä näytti (jos ketää fysioterapeutteja tätä ny lukeekaa). Osastolta löytyi myös kuntosali, jossa olis kuulemma saanu käydä puntilla jos halus. Mä nyt jätin välistä sen tarjouksen. Mietittiin myös miten erottaa sanan ”cervical”, ku se voi tarkottaa niin kaularankaa ku kohdunkaulaa, et onko siinä lausumisessa jotaki eroa. Siinä teille sunnnuntaipähkinä.





Bileet!


Perjantaina meillä oli pienet kemut Kamadepissa. Me saatiin kutsua kavereita sinne ja Kamadep tarjos meille ruuat, vähän mahtavaa! Oli tosi hyvät sapuskat ja meille oli myös viritelty disko. Kuunneltiin sekä afrikkalaista musaa, mut kyllä sielä vähä Sanni ja Ana Tudeki soi ja pistettiin kenialaiset oppiin, kuinka pyöritetään lanteita niinku JLo. Ilta eskaloitui lopulta siihen, että me rohkaistuttiin ja lähdettiin baariin, kun oli niin iso porukka lähdössä. Baarissa oli vähä erimoinen meininki ku Suomessa, varsinki tanssilattialla. Oli kuitenki tosi hauska ilta! Kuvia ei tullu otettua, ku jätettiin puhelimet kämpille.

Tanssilattia valmis!

Marafiki zangu! <3


Suomen takatalviterveiset ei oo kyllä yhtää karehdituttanu.. Tultiin tänne, niin joku oli tokassu et ”tulittepa huonoon aikaan Keniaan, kun täälä on niin kylmä ja huono sää”. Kyl mä vielä sanoisin että mielummin täälä oon kun loskassa talsimassa. Tällä viikolla sää lähti kyllä kylmempään suuntaan, liekö sit se sadekausi vihdoin tänne saapuneen, kun sitä on jo huhtikuun alusta odoteltu. Kiva se on ollu olla aurinkoisessa säässä, mutta kyllä ymmärrän ne maanviljelijöiden toiveet sateesta, ettei sadot jää olemattomiksi.

Olipa muuten hyvää


Ja sit vielä tämän viikon kokkikorneriin! Tällä viikolla oli testivuorossa matumbo, eli tuo kenialaisten suuri herkku: naudan suolet! En tilannu sitä itelleni, mutta sain maistaa yhden daktarin lautaselta palan herkkua eli ohutsuolta. Siinä oli tommonen söpö ruskea karvakerros eli ilmeisesti se suolinukka. Makuelämys ja suutuntuma ei ollu mitenkää hirveä vaan päinvastoin positiivisesti yllättävä, mutta ei se silti noussu sinne top-ruokien listalle. Jäi nimittäin pieni ällötys siitä ajatuksesta mitä sitä tuli oikeasti syötyä. Krabberuuaksi tällä viikolla valikoitui ei-paikallinen kana (mistäköhän asti sitte tuotu) ja perunamuusi. Kyllä voin sanua, että melkein itku kävi ku mietti Hadian kebua ja katto tuota säälittävää kananpuolikasta.

Niin perkuleen hyvää


Laiha lohtu

Näihin tunnelmiin:



Ensi kertaan.

Sunday, April 23, 2017

Asiaa kahden viikon eestä

Aurinkoista pääsiäistä!

Viime viikko oli hieman erilainen, kun Ronjan ja Siirin porukat tuli käymään vierailulla, joten jouduin muutaman päivän käymään harjoittelussa yksin. En tiedä, kuinka ylevältä vaikutin kävellessäni napit korvissa, sillä musiikki pauhasi sen verran kovaa, etten kuullut kenenkään huuteluja, mikä oli aivan mahtavaa! Tuli muutenkin hyvä fiilis kuunnellessa hyvää musiikkia kivoissa maisemissa ja lämpösessä säässä.


.. ja kaneja
Pitäähän sitä hotellilla pääsiäisen kunniaksi
tipuja olla...


























Pääsin vihdoin irrottautumaan meidän jokapäiväisestä lounaasta: sämpylää, jossa toisessa puoliskassa nutellaa ja toisessa voi-hillolevite, mm-mm, sekä usein hieman väsähtänyt bansku. Käytiin Eliudin kanssa syömässä sairaalan kanttiinissa, joka on kuin ulkoilmasauna, sillä kattona toimii pelkkä pelli, ja kun se aurinko siihen paistaa koko päivän, niin ei siellä paljon viilentymään pääse. Syötiin hieman ugalia, skumaa sekä nautaa, mikä oli toki suht samanlaista kuin ruoka mitä muuten syödään, mutta kyllä sitä suuremmalla ruokahalulla tuli nautittua kuin niitä sämpylöitä.


GE:n huoltomies vauhdissa

Kuukausittainen osastokokous, jossa on mukana koko osaston väki


Olimme Vincentin kanssa ultrailemassa ja oli mukavan hiljaista, joten pääsin itsekin paremmin mukaan tutkimukseen. Vincent ultrasi potilaan ensin, jonka jälkeen mun piti tehdä perästä ja etsiä elimiä ja saada tietty näkymä esiin. Mulle naurettiin aina, kun kivesultrassa laitoin hanskat käteen ennen tutkimusta. Onhan se kauhean hassua, kun en paljain käsin halua toisen elimiin koskea! Puhuimme joku päivä myös ympärileikkauksista, jotka ovat täällä tietenkin arkipäivää, ja sanoin että Suomessa hyvin harva poika/mies ympärileikataan. Voi sitä kauhistuksen määrää! Puheenaiheen aikana tutkimuspöydällä oli juuri pari vuotias poika ja Shukri kysyi, että ”Eikö suomalaisilla miehillä ole ollenkaan tätä”, samalla heilutellen pojan esinahkaa :’D

Odotellessani Eliudia syömään selailin puhelintani ja viereeni istahti pari ennestään tuntematonta hoitajaa. Mieshoitaja kyseli mistä olen ja kerrottuani hän oli aina unelmoinut elävänsä Suomessa. Kysyin että mitä hän Suomesta tietää, johon hän vastasi ”It’s somewhere in the high lands and it’s cold there”. Mm-hmm. Kyselin, tietääkö hän naapurimaita, johon hän vastasi kysymällä että niin, mitkä ovat Suomen naapurimaat? Jossain vaiheessa olin myös kotoisin Filippiineiltä, onhan ne niin lähellä toisiaan. Samalla kun toinen pyysi kontakteja Suomeen, ahdisteli naishoitaja mua nojaamalla ihan muhun kiinni, hyvä ettei tullut syliin. Jossain vaiheessa se myös silitteli mun tukkaa. Siinä vaiheessa vinkkasin Eliudille että nyt on aika lähtee! Halusivat vielä ottaa mun kanssa kuvan. Oj då.

My boys! Rh-opsikelijat Eliud ja Shukri 


Sain muuten kaikennäköstä kivaa tuliaista Suomesta Ronjan ja Siirin porukoiden mukana, kuten ruissipsejä, turkkareita, aakkosia ja salamitikkuja, aijjettäpoijjaat! Turkkareita ja salmiakkeja on paikallisille hieman maistateltu, mutta todella harva niistä on tykännyt.


<<<<3333
Yks tarjoilija kaataa aina sopivasti tuota mehua
Aamupalaksi ruisleipää



















Viikonloppu Kisumussa

Viikonloppuna lähdettiin käymään Kisumussa, joka on noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Kakamegasta. Ronja ja Siiri olivat siis jo Kisumussa perheineen ja mä matkasin Daisyn mukana sinne lauantaiaamuna. Oli ensimmäinen kerta, kun matkustin matatulla eli noilla pienillä busseilla, joita on ihan pilvinpimein täällä. Matatuilla ei ole aikatauluja vaan ne lähtee sitä mukaa, kun on tarpeeksi porukkaa kyytissä. Oltiin ensimmäiset paikalla ja Daisy kauhisteli, että saattaa mennä hetken aikaa, ennen kuin matatu lähtee liikkeelle, sillä ihmiset eivät ole kauhean innokkaita tulemaan kyytiin tyhjiin autoihin. Tästä syystä sisäänheittäjät kävivätkin kyselemässä ja suostuttelemassa ihmisiä kaduilta tulemaan kyytiin, vaikka heillä ei olisi minnekkään tarvetta lähteäkään! Yksi vanhempi nainen naureskeli kun musungu oli kyydissä..

Matatu-selfie feat. Daisy

Jos sitä jonku tekeeki mieli Kisumuun, mutta ne ei itte sitä vielä tienny!
Kuskit siis suostuttelemassa ihmisiä matatun kyytiin


Lähdettiin matkaan noin 20min odottelun jälkeen ja matka oli osittain hyvin möykkyinen tietöiden vuoksi, koska jotkut kohdat oli päällystämättömiä ja sateet oli piiskannu tiet hyvin kuoppaisiksi. Jostain kohtaa matkalta tuli mukaan äiti lapsineen, joilla oli kana mukanaan. Daisy kysyi, olisinko saanut ottaa kanasta kuvan, mutta nainen pyysi siitä 50KSH:ä, joten sorry folks – ei kuvia. True story though! Bussi siis pysähtyi missä tahansa porukka halusi ja mistä tahansa porukkaa tuli kyytiin. Poliisien kohdalla matatut aina hidastivat, jossa matatukuskit antoivat poliiseille 50KSH:ä. Niin mikä korruptio? Kuulin myös, että jengiläiset vuokraavat poliiseilta aseita 3000KSH päivähintaan ja jos niitä käytetään tappamiseen, maksetaan vuokraa tuplahinta.

Kaikki olivat sanoneet, että Kisumussa olisi ihan kauhean kuuma, mutta se piti tietenkin itse kokea ensin, ennen kuin uskoi. Tuuli ei juuri puhaltanut ja varjossa seisominenkin hikoilutti niin helkkaristi. Päästiin meidän hostellille Bikeventuresiin, jossa huone ei tietenkään odottanut meitä valmiina. Meille sanottiin, että huone on 1,5h päästä valmis, mutta siinä vaiheessa huonetta vasta alettiin siivoamaan, joten pääsimme huoneeseen vasta 2h odottelun jälkeen. Oli keskipäivä ja lähdimme Daisyn kanssa ensin syömään, että jaksoimme shoppailla tuliaisia (eli siis mä jaksoin shoppailla ja Daisy oli mulla mentaalisena tukena).



Eka näkemäni lemmikkikoira! Myös hostellilta
Hostellin takapihan sonnit
























Käytiin syömässä jossain ostoskeskuksessa kahvilassa nimeltä Java, jossa otin avokado-halloumiwrappeja, jotka oli aivan taivaallisen hyviä. Tämän jälkeen lähdettiin Maasai Marketeille, jossa oltiin ainoat ostelijat, jonka kyllä huomasi. Ai että sitä mainostamisen määrää! Tuli kauhean ahdistunu olo ja sanoinkin Daisylle vähän kovempaan ääneen, että ärsyttää tuommoinen, sillä silloin tulee vaan enemmän semmonen tunne että tonne en mee. Kyllä jotkut tuntui ymmärtävänkin sitten ja eivät tulleet niin kovaa painostamaan, mutta toki ymmärrän, että moinen kuuluu kulttuuriin ja sillä he elantonsa yrittää saada. Oon AINA tykänny afrikkalaisista kuoseista ja printeistä ja olishan sieltä tehny mieli ostaa vaikka ja mitä. Tinkimiskulttuuri on kyllä mun mielestä vaan niin peestä enkä ikinä jaksaisi tinkailla. Jotkut olivat aika töykeitäkin, Daisykin sen myönsi. Daisysta kyllä oli suuresti hyötyä siellä, sillä pystyin aina häneltä kysymään hinnoista, oliko se ihan reilu vai vielä aivan yläkanttiin.


Kehonrakentajan puuroa


Kuljimme sekä piki pikillä että tuk tukilla, vaikka piki pikillä ei kauheasti ollut tarkoitus matkustella ja välillä sielä liikenteessä väentungoksessa tuli vähän tukalat olot. Kuumuus oli kyllä hieman väsyttävää ja markettien jälkeen menimme vain takaisin hostellille huilimaan. Illalla lähdimme syömään Siirin ja kumppaneiden hotellille, jossa tuli syötyä ekan kerran kalaa, joka oli todella hyvää. Daisy kertoi, että muuten Kisumussa ei kalaa kannattanut syödä kuin hotelleissa, sillä kalat tuotiin jostain ulkomailta, eikä viereisestä Victoriajärvestä. Ruokailun jälkeen nuoriso siirtyi hotellihuoneeseen, jossa maistatettiin Daisylle hieman salmiakkikossua, joka yllätyksekseni maistui ilmeisesti todella hyvin, vaikka karkit ei mieleen ollukkaa!

Tuk tuk -selfie

Ja tietty piki piki -selfie


Seuraava päivä oli aika laiska päivä, joskus puolen päivän jälkeen saimme itsemme hilattua Ronjan hotellille, joka oli kyllä todella luksus! Wi-Fi oli niiiiiiiiin hyvä ja sain vihdoin ladattua musiikkia puhelimelleni, ettei tarvitse soittaa niitä 10 biisiä repeatilla enää. Oltiin vain ja juteltiin ja lopuksi syötiin vielä pizzat (tosi hyviä nekin!) ennen kuin lähdettiin takaisin kohti Kakamegaa. Olisi ollut ihan kiva kierrellä vähän ympäristöä Kisumussa, mutta pitää katsoa, jos siellä viettäis pari päivää harjoitteluiden jälkeen. Matkalla kohti Kakamegaa näimme bussin, joka oli tulossa Nairobista, jossa katolla oli jonkun matkustajan huonekalutkin mukana hah! Isommat matkatavarat siis sidottiin aina autojen katolle, jos matkatavaratiloja ei erikseen ollut. Matka muuten Kakamega-Kisumu -välillä maksoi 200KSH eli n. pari euroa. Ei huono.

Illalla Kamadepissa meiltä yhtäkkiä kysyttiin portaikossa että ”Hei, oottekste niitä suomalaisia vaihto-opiskelijoita?”. Ihmeteltiin hetken että mitäääh, kuka täälä meille uskaltaa suomea puhua. Törmäsimme Marjoon ja Jonnaan, joista Marjo oli ollut Kakamegassa Oulusta vaihdossa vuonna 2012, löytänyt miehen ja asui nykyään Nairobissa perheensä kanssa ja oli aloittamassa työt paikallisessa sairaalassa. Jonna oli aikoinaan myös ollut vaihdossa Keniassa ja muuttanut myöhemmin takaisin Keniaan. Marjo ja Jonna olivat tutustuneet, kun he olivat naapureita Nakurussa. Oli kyllä vähän hullua, kuinka tiet sattui kohtaamaan samaan aikaan! Juttelimme portaikossa varmaan tunnin kaikennäköisestä mahdollisesta ja tutustuimme samalla Marjon mieheen ja lapsiin. Seriously crazy!

Paluu arkeen

Oli kuitenkin kiva palata takasin normaaliin, kun oltiin taas kaikki kolme menossa harjoitteluun KCGH:iin. Käväisin parina päivänä yksityisellä kuvantamisklinikalla Sonarissa, jossa maakunnan ainoa radiologi työskentelee KCGH:n lisäksi. Olin vähän yllättynyt, että laitteet olivat vähän vanhempia kuin julkisen sairaanhuollon puolella. Klinikalta löytyi siis 8-leikkeinen Philipsin TT, Listem-merkkinen CR natiiviröntgenlaite, sekä Philipsin ultraäänilaite (johon en niin paljon tututstunut). Näistä TT oli rikki ja ultraäänestä oli mennyt yksi anturi mäsäksi. Curve linear -anturi (mikä onkaan suomeksi, juuri nyt en muista, se semmonen iso kuiteski) oli mennyt rikki, jonka sijasta käytettiin TVS-anturia sisäelinten tutkimisessa.)




























Tällä viikolla tuli näköjään myös lääkelähetys sairaalalle, joka seisoo pihalla sairaalakäytävällä auringon alla – ei sole niin justiinsa. Osa ampulleista on rikki maassa, kuten myös jotkin tabletit. Joku vartija siinä on koko ajan vahtimassa, ettei niitä varasteta, mutta helposti siitä olisi voinut jotku napit ottaa mukaansa.


Lääkelähetys on saapunut!


Tällä viikolla muuten tapahtui joku termiittien joukkoitsetuho. Maanantaina satoi vähän reippaammin ja ihmeteltiin, kun lenteli niin paljon semmosia vähän isompia liitelijöitä. Niitä alko olla kyllä ihan joka puolella ja ne näytti vähä siltä, ettei ne itekkää tienny mitä ne tekis. Aamulla sit herättiin seuraavaan näkymään:

Näkymä kun huoneesta astuin ulos: sawa sawa...

Alempi kerros, alko ällöttään ehkä vähä enempi

Mm-mmmm



Kysyin sit et mitä ne oikein oli ja Eliud kertoi, että ne on termiittejä, jotka runsaiden sateiden aikaan jostain syystä lähtee kunnon porukalla lenteleen. Sitte ne vaan kuolee. Hieno homma. Kuulin myös Daisyltä, että tuola keskustassa on joku markkinapaikka, mistä saa ostaa termiittejä syötäväksi. Pitää päästä ainaki näkemään ellei sit joudu myös maistaanki, hyi!

Saatiin yks päivä nauraa tuolle yhelle Kamadepin työntekijälle Collolle, kun se on välilllä vähä pössöö (eli pöljä eli vähä hönö eli hölmö, tuliko kaikilla kielillä). Kateltiin siinä jotaki luontodokkaria ruokia ootellessa ja kuunneltiin suomalaista musaa. Dokkarissa näytettiin, ku seeprat ylitti jotaki jokea ja sielä oli tietenki alligaattoreita sit vaanimassa niitä. Collon ilme oli aivan mahtava ja kaikki yllättyneet ja hämmentyneet äännähtelyt ”eh eh eh!” ”Jesus Christ!” ”Oh sweet baby Jesus” ”you’re gonna be swallowed” kruunas sen kaiken. Jossain vaiheessa se ihmetteli et miksei pikkuseepra käytä maalaisjärkeä kavutakseen pois sieltä joenuomasta, vaikka se oli niin väsyny, ettei se vain yksinkertaisesti jaksanu nousta pois sieltä. Surkuhupaisaa. Taustalla soi myös suomalaista musiikkia, jonka tahdissa Collo kauhistelujen välillä innostui tanssimaan.

Lauantaina ostettiin itellemme myös turistiswahili-sanakirjat (kun meidän swahilin opettaja päättiki tehä oharit), jossa oli aika hyödyllisiä lausahduksia kuten esimerkiksi ”Käytä tätä veistä” tai ”Se oli sinun vikasi”. Osataan me jo ruokaa tilata swahiliksi! Ei siis näläkääsiksi jäädä.

Tästä se lähtee


Kamadeppiin tuli myös lauantaina jokin hääseurue ottaan valokuvia (en kyl ymmärrä miks, ku on noita parempiaki maisemia nähty). Tällä kertaa me mentiin kattomaan niitä niin ku nää ihmiset tulee yleensä tölläämään meitä, niin ku ei ikinä oltaisi nähty hääseuruetta. Oli kuulkaas poijjaat komian näkööstä sakkia!



Lopuksi kuitenki asia kääntyi päälaelleen niin, että meidät haluttiin mukaan valokuviin, joista morsian ei näyttänyt niin perustavan, minkä todella ymmärrän. Mutta otettiin sitte bestmanien ja kaasojen kans yhteiskuvaa! On tää mielenkiintonen paikka.



Tänään sunnuntaina käytiin muuten ekaa kertaa kirkossaki. Se oli anglikaaninen kirkko ja se valikoitui siksi, että Daisyn täti kävi siinä kirkossa. Mentiin sinne noin yhdeksän maissa ja messu tais loppua siinä 11.40! Oli se aika pitkä. Jossain vaiheessa messua ensimmäistä kertaa vierailevia pyydettiin nousemaan ylös ja lähellä istuvia kehotettiin kättelemään heitä ja toivottaa vierailijat tervetulleiksi. Muutenkin messun aikana tuli paljon kehotuksia, että pitää sanoa vieressä istuvalle jotain, kuten toivottaa tervetulleeksi kirkkoon tai kysellä, minkälaista syntiä toinen on tehnyt esimerkiksi tänä aamuna tai eilen. Kirkossa oli oma kuoronsa, jonka lauluihin kävijät osallistuivat tanssien ja taputtaen, mikä oli aika siistiä! Kirkossa oli myös televisioruudut, joista pystyi seuraamaan esimerkiksi raamatun lukuja sekä laulun sanoja. En oo muuten ikänä nähäny kirkkoa niin täynnä Suomessa mitä täällä! Messu pidettiin siis englanniksi, mutta kyllä sinne vähä swahiliaki välihin lipsahti.


Enää pari viikkoo harkkaa jäljellä, niin se aika menee ihan hujauksessa täällä! Sorry for the long post, ens viikolla tulee taas lyhyempää settiä. Tällä kertaa oli vain spesiaalinumero, kun viime viikko jäi välistä.

Joo, kyllä ne jalat palo

Saturday, April 8, 2017

Ultraäänen salat ja yövuoron kauhut


Matkalta töihin

Tällä viikolla aiheena on ollu siis ultraääni. Kuten oon maininnu, tekee täälä röntgenhoitaja suurimmaksi osaksi ultraäänitutkimukset. Radiologi tekee oikeastaan vain kaikkista haastavimmat tutkimukset, jos röntgenhoitaja ei oo päässy diagnoosiin sekä niveltutkimukset (harvinaisempia täälä). Ultraäänitutkimus maksaa 1000KSH (10€), ultrattiin mitä tahansa. Oon tällä viikolla imenyt itseeni kaiken tiedon ultraäänitutkimuksista 2 päivässä, minkä opiskelemiseen näillä menee noin vuosi. Kaikkia en tietenkään pysty muistamaan, mutta huomattavasti on tieto lisääntynyt itse tutkimuksista. Pian olisi tarkoitus sitten koittaa ilmeisesti tehdä itse tutkimuksia, mutta raportteja en ole luvannut niistä kirjoittaa. Kävimme Vincentin kanssa läpi vatsan ja lantion alueen tutkimukset, kilpirauhasen, rintojen, kiveksien ja raskausajan tutkimukset (sikiö/rakenneultra mikälie), kuten mitä niistä tulisi katsoa ja mitä mitata jne.



GE:n ultraäänilaite, jota käytetään enemmän tarkkuudensa vuoksi (toinen käytettävä laite Philipsin).
Sängyssä on yleensä jonkinlaiset lakanat.
Olin saamani tiedon jälkeen hyvin uupunut, vaikka en mitään sinällään ollut tehnytkään. Kuitenkin jotenkin se tiedon määrä vaikutti hyvin väsyttävästi. Yksi opiskelijoista tuli sanomaan, että en ollut ollut kauhean aktiivinen ja yritin selittää, että olen yrittänyt sisäistää sitä tietomäärää kahdessa päivässä, minkä opettelemiseen heillä käytetään huomattavasti enemmän aikaa. Sain taas vastaukseksi – voitteko arvata – naurua! !#¤!%&!#&!&… Täällä mä sit oon ottanu potilaita sisään ja laittanut tiedot valmiiksi koneelle, jonka jälkeen oon sit yksikseni siinä hetken ihmetelly, mitä sieltä löytyy. Kauhean informatiivista ei oo ollu, kun ei oo sitä ohjastusta, mitä Suomessa saa. Pitäis vaan mennä ja tehdä, mutta vaikea sitä on tehdä, kun ei tiedä mitä pitäs nähdä. Nyt hiljalleen alan tajuta, mitä raskaudenajan tutkimuksista pitää etsiä ja mitä mitata.

Käväisin myös katsomassa synnytysosastolla eräs päivä, kun yksi vauva syntyi keisarinleikkauksella. Puimme päälle leikkaussalivaatteet, joita olivat vihreä työasu, kumisaappaat, nenä-suusuoja sekä hiusmyssy. Leikkaussali näytti yllättävänkin hyvältä mun silmään, sillä sieltä löytyi ihan oleellisia välineitä ja ihan nykyaikaisen näköisiäkin. Jotkin työtasot saattoivat ehkä olla hieman sinne päin tekaistuja ja sisälsivät noin suurin piirtein kaiken tarvittavan.
Teatteriin katsomaan esitystä

Vihreä työasu, valkoset kumpparit vaan puuttuu




Välineitä joka lähtöön...

Lääkekärry

Välineiden pesutilat




Steriilit pakkaukset löytyi kaapeista nätisti pakattuina, jotka sitten steriiliksi pukeutuneet lääkärit avasivat. Heillä päällään oli kuitenkin ihan steriilit työtakit, jotka pysyivät ainakin osittain steriilinä! Täällä sairaanhoitajat tekevät potilaalle spinaalipuudutuksen eikä lääkäri. Puudutus annetaan istuma-asennossa, jossa potilaan oli hyvin vaikea pysyä paikoillaan. Vähän pahaa teki katsoa, kun neulaa työnnettiin nikamien väliin ja potilas rimpuili ja yritti huitoa kädellään neulaa. En nähnyt oikein kunnolla, tuliko neulasta selkäydinnestettä vai ei, mutta ennen leikkausta potilas ei kuitenkaan ollu kunnolla puutunu. Sikspä äidille annettiin vielä hieman rauhoittavaa suoneen.

Steriilit pakkaukset nätisti kaapissa odottamassa

Steriilit pakkaukset

Spinaalipuudutusasento, puudutuksen antaa
hoitaja


Vatsaa lähdettiin siinä sitten transversaalisesti availemaan ja pian sieltä sitten valahti lapsivedet lattialle, kunnon roiskaus. Hetkenpäästä lääkäri kaiveli vauvan esiin ja poikahan sieltä tuli (täälä niillä on aika jäätävän kokoset elimet jo pienestä pitäen..). Vauvoja roikotellaan täällä aika paljon jaloista niitä nosteltaessa, mikä näyttää vähän hurjalta. Tämän jälkeen vatsa suljettiin ja oltiin taas yhtä kokemusta rikkaampana! Myöhemmin iltapäivällä, kun menin tyttöjä vastaan synnytysosastolle, pääsin vielä avustelemaan Siiriä synnytyksessä viemällä vauvan virvoittelupöydälle. Enhän mää juuri tienny mitä mää sille mukulalle teen, mutta onneksi Gimboy oli siinä mun turvana. Siinä sitten puhdistettiin vauva, lyhennettiin napanuoraa, punnittiin ja laitettiin sen silmiin jotain keltaista voidetta. Kirjottelin vauvalle rannekkeeseen tiedot ylös ja olin niin ylypiä ittestäni, ku en tiputtanu sitä liukasta, kinaista vauvaa lattialle!

Steriilien liinojen laittoa


Murtumat täällä näyttää jotenkin niin hirveän pahoilta. Suomessa ei oo harjoitteluissa tullu ikinä oikein tän näkösiä vastaankaan, en varmaan oo ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Murtumat näyttävät niin säpäleisiltä ja välillä mietin, saako siitä enää kunnollista raajaa millään. Usein kipsattujakin murtumia kuvatessa näyttävät luut olevan ihan kuinka sattuu, eikä luutuminen varmasti tule olemaan täydellistä.

Mahtaa vähän sattua


Yövuoroillen


Tällä viikolla olin yövuorossa. Yövuorossa täällä on 1 henkilö, joka siis tietenkin tekee kaikkia modaliteetteja. Yön aikana ei kuitenkaan tullut kuin natiiveja sekä ultraäänitutkimuksia. Tuli vastaan ensimmäinen tapaus, jossa 18 vuotiaan äidin sikiö oli kuollut vatsaan noin viikolla 33. Potilas tuntui olevan kivuissa ja hänen tajunnantaso oli hieman alentunut. Itselle tuntui hieman hämmentävältä, kun hoitajat kuitenkin naureskelivat tutkimuksen aikana jollekin asialle, sillä kyllähän sitä myötätuntoa pitää kuitenkin olla potilasta kohtaan. Edelleen siis järkyttää se, että potilaita ei ikään kuin kohdata ihmisinä. 

Ilta/yövuoro kestää iltaviidestä aamukahdeksaan (siis ainakin suurinpiirtein). Kahdeksalta pitäisi tulla siis aamuvuorolaisten, jotka ovat sitten kello viiteen saakka. Viikonloppuisin aamuvuoro kestää aamukahdeksasta iltaseitsemään, jolloin tulevat ilta/yövuorolaiset. Pitkiä päiviä! Menimme itse noin iltakuudeksi ja teimme 12h päivän, eli lähdimme aamukuudelta. Tämä siis siksi, koska päivä pimenee noin kello 19 illalla ja valkenee kello 6 aamulla. Harmi kun ei tullu otettua kuvaa pimeästä röntgenosastosta, sillä se oli todella spookyn näköinen, kun vastaanotossa tai odotustiloissa ei ollut valoja laisinkaan.

Tauolla synnärillä (vasemmalla Ronja ja Gimboy ja oikealla Samuel ja Siiri)

Yön aikana satoi aika rankasti ja ukkosti. Ukkoskuuron välissä lähdin käymään synnärillä tauolla Ronjan ja Siirin kanssa, jolloin ukkonen palasi taas. Salama iski johonkin hyvin lähelle ja näimme punaisen välähdyksen ikkunasta, kun se varmaan löi vähän kipinää. Hieman alkoi kuumottamaan lähtiessä takaisin omalle osastolle.. Alla pientä näytettä kuinka upean näkösiä nuo ukkoset kuitenkin täälä on.




Opintopolku röntgenhoitajaksi


Yritän saada kerrottua teille yksinkertaisesti kenialaisen koulutussysteemin. Eli, ensimmäiseksi nää menee esikouluun niin kuin Suomessakin mennään, mutta esikoulua käydään täällä 3 vuotta 3-5v. Seuraavaksi ne menee ikään kuin yhdistettyyn ala- ja yläasteelle, joka kestää 8 vuotta eli ikäluokista 6-13 vuotiaat. Lukio kestää 4 vuotta, jota käydään ikävuosina 14-17.

Sitten päästään siihen mielenkiintoiseen aiheeseen, eli kuinka täällä sitten röntgenhoitajaksi opiskellaan. Jos lukiosta saadut arvosanat (eikä rahat) riitä, niin sillon tehdään ”Diploma” taso, joka kestää 3 vuotta. Tällöin opiskellaan lääketieteellistä kuvantamista, eli tyyliin natiiveja, TT:a ja magneettia. Ultraäänestä ilmeisesti opetellaan sen verran, että vähän tietää, mitä ruudulla näkyy. Diploma-taso maksaa 90 000 – 150 000, jossa oli jokin parallelhomma?! Tähän ei kuitenkaan saa minkäänlaista lainaa, vaan kaiken täytyy tulla omasta pussista.

Diploman jälkeen voi tehdä ylemmän diploman, jossa valitaan ultraäänen, sädehoidon ja isotooppien välillä ja näistä ultraääni on kaikista yleisin. Koulutus kestää 1 vuoden ja se maksaa 120 000 KSH. Koulua voi käydä joko täysiaikaisesti, jolloin koulua on maanantaista perjantaihin, tai osa-aikaisesti, jolloin koulua käydään arki-iltaisin 17-20 sekä viikonloppuisin 8-17. Tämä sopii siis paremmin niille, jotka tekevät samanaikaisesti töitä.

Jos on tarpeeksi hyvin suorittanut koulunsa ja rahaa löytyy, voi mennä tekemään suoraan tutkinnon (degree). Tällöin erikoistutaan joko lääketieteelliseen kuvantamiseen tai sädehoitoon. Koulutus kestää 2-4 vuotta, 2 vuotta kun alla on diplomitason koulutus. Tällöin koulua on perjantaista sunnuntaihin, kun taas täysiaikaisilla opiskelijoilla on normaalisti koulua maanantaista perjantaihin. Koulua käydään ”trimestereissä” eli vuosi jakaantuu kolmeen lukukauteen. Yksi kausi maksaa 76 000 KSH eli yksi vuosi maksaa 228 000 KSH (2280 euroa). Täysiaikaiset opiskelijat maksavat tästä vielä tuplahinnan, eli heidän koulutuksensa maksaa vuosittain 456 000 KSH (4560 euroa).

Tulossa on ilmeisesti vielä maisteritutkinto. Tässä voi syventyä joko TT:an, MRI:in, sädehoitoon tai isotooppeihin. Tämä tutkinto olisi noin 2 vuoden rykääsy, mutta sen hinnasta ei ole tietoa.

Kaikki tasot jakaantuvat kolmeen lukukauteen, joista aina yksi lukukausi on pelkkää harjoittelua. Lomaa oppilailla on ainoastaan elokuu sekä pääsiäisviikko. Julkiselle puolelle työllistyttäessä röntgenhoitaja saa tehdä oikeastaan kaikkea, vaikka siihen ei olisi kunnollista koulutusta. Esimerkiksi diplomitason röntgenhoitajilla ei ole koulutusta ultraäänitutkimusten tekemiseen ja raportointiin, mutta silti he niitä tekevät. Yksityisellä puolella ollaan asiasta hieman tarkempia, mutta jotkin paikat sallivat enemmän kuin toiset.

Käydessäni yövuoron aikana tauolla likkojen luona synnärillä kuulin lääkäriltä, että sen nuoren naisen, jonka sikiön sydänääniä löytynyt, kohtu oli revennyt ja oli lähellä, ettei äitiäkin menetetty. Hänet oli kuitenkin viety leikkuriin ja oli toipumassa leikkauksesta. Kyseinen yövuoron röntgenhoitaja ei ollut kyseistä kohdunrepeämää nähnyt ja mielestäni hänellä oli vain diploma-tason tutkinto, eli häntä ei periaatteessa ole perehdytetty tekemään kyseisiä tutkimuksia. Tähän siis johtavat kouluttamattoman tiet..

Kuulen asioista aina jokaiselta hoitajalta hieman erilaisia versioita, joten toivon, että tämä olisi aika lähellä totuutta. Koulutusten hinnat sekä sisällöt vaihtelevat eri hoitajilta kysyttäessä, joten jos joku osaa sanoa jostain paremmin tai jokin mainitsemistani asioista on väärää tietoa, niin saa korjata! Näin mä sen nyt ymmärsin eikä se varmaan ainakaan hirveän kaukana totuudesta ole. Sen verran ainakin on totta, että tutkintoja on kolmea erilaista ja maisterin tutkinnot ovat pian tulossa.



Mmm, ruokaa..

Tää tuntuu olevan mun lempiaihe. Anycase: oudoin ruoka oli tällä kertaa chips sandwich, jossa siis paahtoleivän täytteeksi laitettiin ranskalaisia ja ketsuppia. Perienglantilaista.. Mutta kattokaa tota avokadoo! Niin järisyttävän hyvää et kysyin Pearlilta, mistä se on niitä ostanu ja sanoi saavansa niitä takapihalta kasvavasta avokadopuusta. So jealous! Tarjouduinkin jo ostamaan niitä, mikäli niitä ikinä ylimääräiseksi asti kerääntyy.


Onneksi löysin avokadoja läheisestä Nakumatista (jep, täällä on sen niminen kauppa; Matti, voit odottaa tuliasia), jotka oli vaan 35KSH eli 35 senttiä kappale! Ja kokoa on ehkä n. 3x Suomessa myytäviin avokadoihin nähden. Ne oli ihan törkysen hyvää chapattien välissä! Kyllä tähän ruokavalioon ilmeisesti tottuukin, vaikka aluksi pitiki vähä itkiä sen suhtehen. Kuitenkin melkein aina ennen ateriaa me haaveillaan kaikista erilaisista ruuista Suomessa ja kuinka isot ruokafiestat sitä sitten pitää kun kotia takasin pääsee. Elän syödäkseni on siis elämänkatsomustapani Suomessa, täälä se on vähä vaihtunu enemmän siihen syön elääkseni versioon.

Tässä nyt niitä kuuluisia chapatteja, maistuu kyl
aikalailla kropsulle!

Chips sandwich ja Pearlin avokado


Kamadepin gangstat