Viikko lähti käyntiin hienosti, kun aamupalalle mennessä
ravintola oli auki, mutta missään ei näkynyt ristinsielua. Odoteltiin noin 20
vaille seitsemään asti (mentiin aamupalalle 6:15) ja ruvettiin huutelemaan
ympäri Kamadeppia et olisko joku hereillä, saataisko me aamupalaa. Sielä me
pyörittiin keittiössä ympäriinsä ja mietittiin jo et voitaisiinko vaan ite
köksätä jotaki aamupalaksi. Käväisin kattomas vielä keittiön perältä huoneen,
olisiko sielä ollut jääkaappi, jossa oli meidän ruisleivät. Ruisleipien sijasta
törmäsinkin meidän kokkiin, joka oli siis koko ajan piileksinyt kyseisessä
komerossa, kun oltiin tepasteltu ja huudeltu ympäri keittiötä. Hämmentyneenä
sanoin ”hyvää huomenta” ja kysyin, voisiko hän tehdä meille aamupalaa. Vastaus
oli, että vastaanoton nainen oli lähtenyt kauppaan ostamaan
aamupalatarvikkeita, sillä ne oli päässy loppumaan. Tää suunnittelemattomuus
välillä vähän kans meinaa aiheuttaa muutamia käämien palamisia. Toinen oli, kun
vessapaperi oli loppu ja pyydettiin sitä lisää. Kauppaan sitä reippaasti
lähdettiinkin, mutta sieltä tultiin _1_ vessapaperirullan kanssa takasin. En
sit tiedä, onko rahan suhteen vaikeuksia, ettei pystytä kerralla enempää
ostamaan vai mikä, mutta onhan tää ny vähä hölömöä.
Sairaala tutuksi
Tällä viikolla pääsin käymään NBU:lla (new born unit), jossa
oli siis keskosvauvoja. Osasto oli semmonen pieni huone, jossa oli x määrä
virvottelupöytiä ja olisko ollu noin 7 inkubaattoria. Toki niistä toimi vissiin
jopa yks. Kaikissa häkkyröissä oli vähintään 2-3 vauvaa kerrallaan, kun osasto
oli suunniteltu 13 vauvalle niin ilmeisesti niitä oli parhaimmassa tapauksessa
33. Olihan ne vauvat pieniä! Pienin näkemäni taisi olla syntyny viikolla 23 ja
myöhemmin viikolla kuulin, että pikkuinen ei vissiinkään jaksanut enää
taistella, kun ei enää osastolla häntä näkynyt. Olihan se vähän keskeneräisen
näköinen omaan silmään. Toinen vähän erikoisempi tapaus oli, kun osastolla oli
kaksosista vähempiosaiseksi jäänyt. Vauvan kehitys oli jäänyt aika paljon
jälkeen, hänellä ei ollut silmämunia, korvat eivät olleet muodostuneet ja iho
näytti siltä, kuin se olisi palanut kauttaaltaan. Vauvan täytyi olla hirveissä
kivuissa, mutta ääntäkään hän ei osannut oikeastaan tuottaa.
Käytiin myös psykiatrisella osastolla tänään tutustumassa,
joka oli vähä pelottavan olonen paikka. Tunnelmaa ei varmaan mitenkää
rauhottanu se, että satoi ja ukkosti vaihteeksi ihan päällä. Hoitola oli
sijoitettu sairaalan perimmäiseen nurkkaan ja siellä oli omat puolensa miehille
ja naisille. Miesten puolella oli hieman enemmän menoa ja meininkiä ja oli
siellä pari potilasta lukittunakin johonkin rauhoitteluselleihin. Sellit oli
lukossa parilla jykevällä munalukolla ja potilaat huusi ja hakkas ovia.
Käytiin vilkasemassa, millaset oltavat potilailla huoneissa
oli ja eihän se mitenkää mukavalta näyttänyt: noin kymmenen petiä vieri
vieressä, joissa makasi rauhoitetut potilaat osa tajuissaan, osalla taju
kankaalla. Osa potilaista tervehti ja yritti ottaa kontaktia kättelemällä,
mutta hoitajat eivät antaneet potilaiden koskea meihin. Naisten puoli oli
samanlainen, mutta potilaat olivat paljon rauhallisempia. Pihat, joilla
potilaat saivat kuljeskella, oli pieni nurmikenttä, jonka ympärillä oli korkeat
betonimuurit. Ajattelimme, että eihän täällä pystyisi toipumaan vaan
päinvastoin, täällähän sitä hulluksi tulisi. Osa miespotilaista tykkäsivät
jutella meille ja he myös tanssivat ja lauloivat meille. Pyysivät he myös
facebook-tunnuksia, että voidaan pitää yhteyttä sit sielä myöhemmin!
Oltiin vaihteeksi yövuorossa. Siitä teki tällä kertaa hyvin
jännittävän se, että tullessani paikalle iltavuorolaiset antoi avaimet mulle
kouraan ja sanoi vain että ”hyvää yövuoroa! Odottele Violetia, se on tänään
yövuorossa”. Odotin yksikseni osastolla, jolloin sinne tulikin tietenkin
ultraäänipotilas. Kuumeisesti Violetia yritin saada kiinni ja puolentoista
tunnin kuluttua hän olikin ”jo” täällä.
Yövuoroon lähteminenki meinas ottaa vähä hietahan. Sanottiin
päivällä että ”tilattaisiin ruoka niin, että se on valmis 17:30, et lähetään
siitä sitte kuuden jälkeen kohti sairaalaa. Mennään nyt hetkeksi nukkumaan,
mutta 17:30 tullaan syömään”. Tämä tietenkin kävi hyvin tarjoilijalle ja kun
suuntasimme kohti sänkyjä kävi kaikilla mielessä pieni epäilys, että kuinkahan
tulee toimimaan. Noh, puol 6 menimme alas ja kävi ilmi, ettei ruokia oltu
alettu vielä tekemäänkään. Kuulemma tarvikkeet oli vasta ostettu. Ei siinä
muuten mitää, mutta oltaisiin haluttu ennen pimeetä ehtiä sairaalalle, jonne
kävelee noin puoli tuntia ja ruuan tekemisessä täälä menee yleensä noin tunti.
Sain ruuan nokan eteen 18:20 ja vetäsin sen naamariin varmaan 5 minuutissa.
Tilattiin sit boda boda ja lähettiin sateen ja salamojen saattelemana neljä
päällä kohti sairaalaa. Mutta olipahan kivaa ja vähä jännittävääki, ku salamat
vaan iski takana!
Aamu valkenee yövuoron jäljiltä |
Kävin Yvonnen kans tällä viikolla fysioterapeutilla. Ei
siitä nyt niin sen kummempaa, mutta tässä pari kuvaa, miltä sielä näytti (jos
ketää fysioterapeutteja tätä ny lukeekaa). Osastolta löytyi myös kuntosali,
jossa olis kuulemma saanu käydä puntilla jos halus. Mä nyt jätin välistä sen
tarjouksen. Mietittiin myös miten erottaa sanan ”cervical”, ku se voi tarkottaa
niin kaularankaa ku kohdunkaulaa, et onko siinä lausumisessa jotaki eroa. Siinä
teille sunnnuntaipähkinä.
Perjantaina meillä oli pienet kemut Kamadepissa. Me saatiin
kutsua kavereita sinne ja Kamadep tarjos meille ruuat, vähän mahtavaa! Oli tosi
hyvät sapuskat ja meille oli myös viritelty disko. Kuunneltiin sekä
afrikkalaista musaa, mut kyllä sielä vähä Sanni ja Ana Tudeki soi ja pistettiin
kenialaiset oppiin, kuinka pyöritetään lanteita niinku JLo. Ilta eskaloitui
lopulta siihen, että me rohkaistuttiin ja lähdettiin baariin, kun oli niin iso
porukka lähdössä. Baarissa oli vähä erimoinen meininki ku Suomessa, varsinki
tanssilattialla. Oli kuitenki tosi hauska ilta! Kuvia ei tullu otettua, ku
jätettiin puhelimet kämpille.
Tanssilattia valmis! |
Marafiki zangu! <3 |
Suomen takatalviterveiset ei oo kyllä yhtää karehdituttanu.. Tultiin tänne, niin joku oli tokassu et ”tulittepa huonoon aikaan Keniaan, kun täälä on niin kylmä ja huono sää”. Kyl mä vielä sanoisin että mielummin täälä oon kun loskassa talsimassa. Tällä viikolla sää lähti kyllä kylmempään suuntaan, liekö sit se sadekausi vihdoin tänne saapuneen, kun sitä on jo huhtikuun alusta odoteltu. Kiva se on ollu olla aurinkoisessa säässä, mutta kyllä ymmärrän ne maanviljelijöiden toiveet sateesta, ettei sadot jää olemattomiksi.
Olipa muuten hyvää |
Ja sit vielä tämän viikon kokkikorneriin! Tällä viikolla oli
testivuorossa matumbo, eli tuo
kenialaisten suuri herkku: naudan suolet! En tilannu sitä itelleni, mutta sain
maistaa yhden daktarin lautaselta palan herkkua eli ohutsuolta. Siinä oli
tommonen söpö ruskea karvakerros eli ilmeisesti se suolinukka. Makuelämys ja
suutuntuma ei ollu mitenkää hirveä vaan päinvastoin positiivisesti yllättävä,
mutta ei se silti noussu sinne top-ruokien listalle. Jäi nimittäin pieni
ällötys siitä ajatuksesta mitä sitä tuli oikeasti syötyä. Krabberuuaksi tällä
viikolla valikoitui ei-paikallinen kana (mistäköhän asti sitte tuotu) ja
perunamuusi. Kyllä voin sanua, että melkein itku kävi ku mietti Hadian kebua ja
katto tuota säälittävää kananpuolikasta.
Niin perkuleen hyvää |
Laiha lohtu |