Kaikki alkoi 2016 keväällä, kun laitoin hakupaperit sisään
uutta vaihtoa varten Keniaan. Lopulta syksyllä tuli varmistus siitä, että
pääsen tekemään harjoitteluvaihdon Kenian Kakamegassa vuoden 2017 keväällä.
Lauantaina 11.3.2017. lähdin matkustamaan kohti tuota kaupunkia, jonne saavuin
noin 27 tunnin matkustamisen jälkeen hyvin uupuneena. Lensin ensin Helsingistä
Dubaihin, sitten Dubaista Nairobiin, jonka jälkeen Nairobista Kisumuun, jossa
minua odotti Masinde Muliro Universityn (MMUST) yhteyshenkilö Anne parin
kollegansa kanssa. Heidän kyydissään pääsin Kakamegaan ja n.2 tunnin ajomatkan
jälkeen saavuimme Kamadepiin, tulevaan asuntolaani. Siellä minua odotti kaksi Oulun ammattikorkeakoulun kätilöopsikelijaa, Siiri ja Ronja, jotka olivat
saapuneet Kakamegaan kaksi viikkoa minua aiemmin. He olivat valinneet minulle
huoneen, josta he olivat varmistaneet että kaikki toimii. Se sisälsi kaiken
oleellisen: sängyn, suihkun ja vessan.
Aamulla lähdettiin metsästämään minulle SIM-korttia sekä
vaihtamaan rahaa (kun en fiksuna ihmisenä muistanut sitäkää tehdä
lentokentällä..). Ensimmäinen kioski, josta likat olivat aiemmin saaneet
liittymänsä, yritti avata minulle liittymää, mutta järjestelmä ei hyväksynyt
passini numeroa jostain syystä. Jouduimme siis lähtemään kaupungin sykkeeseen
Safaricomin pisteeseen, josta saimme minulle liittymän ja pääsin taas ihmisten
ulottuvuudelle (äiskä alkoi olla jo vähä huolissaan). Tämän jälkeen menimme
vaihtamaan pankkiin rahaa ja tässä kaikessa minulla oli
onneksi tukena ja turvana Kamadepista Kevin. Hän tuli työskentelemään sinne
siksi aikaa, kun luennoitsijat Nairobissa ovat lakossa, jolloin hän ei voi
käydä koulua. Muutenkin henkilökunta on täällä hyvin kohteliasta ja
auttavaista, asiat rullaavat tosin omalla painollaan (esim. vaihtorahoja
haetaan noin puoli tuntia).
Myöhemmin päivällä kävin Nursing and Midwifery -kampuksella
ilmoittamassa olemassaolostani. Siellä tapasin Peterin, joka esitteli minut
koulun dekaanille ja hommasi minulle oppaan (koulun viimeisen vuoden
sairaanhoitajaopiskelija Gibson), joka näytti minulle pääkampuksen. Oli muuten
hieman erilainen kuin mihin suomityttö on tottunut. Yliopisto oli muodostettu vasta
noin 10 vuotta sitten, sitä ennen siinä toimi lukio. Alue oli todella iso ja
sieltä löytyi tyttöjen ja poikien asuntoloita, laboratoriotilat, kirjasto,
terveysasema opiskelijoille, luentosaleja.. Pihamaasto oli möykkyistä, ei
yhtään sellainen, jollaisia on tottunut näkemään. Kuitenkin se mielestäni kuvasti hyvin
sitä ilmapiiriä. Kaikkiin rakennuksiin oli turvatarkastajat, jotka
tutkivat metallinpaljastimilla sekä reput piti aukaista tutkittavaksi.
Harjoittelu alkaa
Tutustuin tiistaina St. Elizabeth Hospital Mukumuun, joka on
katolilaisen kirkon ylläpitämä sairaala. MMUST:n opiskelija Zed opasti minut
sairaalan läpi, joka oli täynnä pieniä rakennuksia. Sairaala-alueen takana oli
koulun tilat, joissa opetettiin ainoastaan naisia. Zed kuljetti minut ensin
äitiysosaston lävitse, jossa oli niin kotouttamis- kuin synnytysosastotkin.
Pakko sanoa, että en ole ikinä tuntenut minkäänlaista etovaa tunnetta tai
vastaavaa esimerkiksi leikkaussalissa, mutta synnytysosastolla tunsin kun
otsalle alkoi hiipiä kylmähiki ja alkoi tulla semmoista pistelevää tunnetta.
Haju osastolla ei myöskään ollut kauhean houkutteleva, joten oli hyvä jatkaa
kierrosta eteenpäin. Kävimme kaikilla osastoilla esittäytymässä: kirurginen
osasto, pediatrinen, neuvola.. Oli outoa, kun marssimme vain sisään vaikka
potilaan tutkimus oli kesken. Tuntui jotenkin, että on astunut
liian pitkälle, kun ei kyseisen potilaan hoitoon itse mitenkään liity. Joka paikassa
tietenkin tuijotettiin uutta musungua (swahiliksi valkoihoinen), joka teki oloni hieman epämukavaksi.
Muutenkin liikkuminen missä tahansa kääntää aika paljon katseita.
Sairaanhoitajat tuffereita leikkaamassa |
Ihmiset ovat kyllä mahtavan rennolla elämänasenteella
liikenteessä. Kävelytahti on kuolettavan hidasta löntystämistä suomalaiselle ja
melkein jokaiselta vastaantulevalta kysellään kuulumiset. Täällä tykätään paljon
kätellä toisia ja erilaisia kättelytyylejä löytyy virallisemmasta vähän
rennompiin läpsäytyksiin. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita yleensäkin tavoista
Suomessa ja ihmettelevät miksi olen halunnut tulla tällaiseen paikkaan. Odotin taukotilassa ohjaajaani, jotta hän vie minut tutustumaan
röntgenosastoon, jossa vanhempi sairaanhoitaja kierteli kirjan ympärille pitkää
sideharsoa. Tämän jälkeen hän leikkasi sen kaksi kertaa kahtia, jolloin
paloista muodostui neliöitä. Hoitaja naureskeli ja kysyi, että meillä varmaan
tällaiset hommat tekee jokin kone. Näitä paloja me sitten yhdessä taittelimme
teräsastiaan leikkaussaliin tuffereiksi!
Nyt kuitenkin asiaan: itse röntgenosasto. Pääsin tutustumaan
ultraääneen ”röntgenlääkärin” Benin kanssa, joka on siis anestesialääkäri. Hän
on oppinut anestesialääkäriopintojensa jälkeen jonkin verran radiologiaa, jonka
vuoksi hän pystyy tekemään hieman ultraäänitutkimuksia sekä
natiiviröntgentutkimuksia. Häntä oli opettanut hollantilainen radiologi sekä
pari röntgenhoitajaa. Ben muun muassa toivoi,
että minä opastaisin häntä ultraäänitutkimuksissa ja loppupäivästä hän ehdotti,
että minä tekisin ultraäänitutkimuksen, hah! Katsotaan nyt, tullaanko täältä
vielä kenialaisena sonograaferina takaisin… Voisihan se olla ihan
mielenkiintoista tehdä tutkimuksia, mutta kun ei vaan ymmärrä niin kauheasti
mitä siellä näkyy. Tutkimuksen jälkeen anturi ja potilaan vatsa puhdistettiin
vessapaperilla. Diagnoosit ilmeisesti kirjoitettiin ihan paperille.
Natiivikuvaushuone olikin toinen tapaus. Huoneeseen
oli metalliset ovet, jotka olivat lukossa munalukolla. Lukkojen takaa paljastui
sieluntoverini, sillä kyseinen röntgenlaite oli valmistettu vuonna 1990.
Huoneessa oli buckyteline ja -pöytä, joiden säätömekanismit olivat hieman
rajalliset. Buckypöytää pystyi siirtelemään sivusuunnassa, mutta korkeutta ei
pystynyt säätämään. Buckytelineen korkeussäätö oli mennyt rikki, jolloin sen
korkeuden säätöön käytettiin puukeppiä vipuna (tähän oli pyydetty ammattilainen
korjaamaan vika). Apuvälineinä toimivat erikokoiset ja -muotoiset puupalikat.
Kuvat otettiin filmille, jotka sitten kehitettiin viereisessä pimiössä.
Ihmettelin ensin, miksi Ben otti kuvia niin reunalle kasettia, mutta tajusin
sen polven sivukuvaa otettaessa: tällöin sekä AP että sivukuva mahtuvat samalle
filmille à säästöä!
Filmit tosiaan kehitettiin filminkehityskoneessa, joka vaikutti ihan
simppeliltä. Pimiössä oli myös pimiövalo, mutta se oli mennyt muutama kuukausi
sitten rikki eikä sitä oltu (vielä) korjattu.
Mukumun sairaalan röntgenlaitteet |
Olin hyvin positiivisesti yllättynyt blendojen rajaamisesta
Benin kohdalla. Hän rajasi vain sen alueen mikä oli pyydetty ja
tiedusteli potilaalta kipualuetta. Hän kertoi, että kaikki täällä eivät ymmärrä
rajauksien merkitystä ja sen huomasin sitten myöhemmin päivällä. Toinen
röntgenlääkäri, nuori nainen Bethany teki iltapäivällä natiivikuvauksia ja
pääsin seuraamaan hänen työskentelytapojaan. Blendoja ei säädetty
laisinkaan ja valot loistivat seinää myöten, jolloin ennakkoluuloni kävivät
toteen. Ben otti myös kuvat yhdestä kipsatusta jalasta ja hän kovasti pohti
kuvausarvoja, kun kuva tulisi myös kipsaamattomasta kohdasta, ettei kuva
osittain yli- tai alivalottuisi. Hän myös perusteli nostavansa kilovoltteja
kipsin vuoksi. Myös olkapään kuvauksessa hän käski potilasta kääntämään kasvot kuvausalueesta
poispäin. Pisteet Benille!
Säätöpöytä |
Löysin kuvaushuoneesta yhden lyijyliivin, mutta hyvin
kuluneen sellaisen. Sitä ei käytetty yhdelläkään potilaalla, vaikka osa oli
aika nuoriakin. Seinät eivät olleet sen paksumpia kuin missään muussakaan
talossa. Säätöpöytä oli noin 10cm sementtiseinän sekä jonkin metallisen
seinämän (jossa Benin mukaan oli lyijysuojaus, mutta ei tiennyt kuinka paksu)
takana, jossa on pieni ikkuna (myös lyijytetty) näköyhteyden pitämiseksi.
Säätöpöytä oli hieman erilainen kuin mihin on tottunut: milliampeerisäädin oli
mennyt hieman rikki, jolloin sitä pystyi käyttämään ainoastaan 120/240mA
asennossa, projektiosta riippuen. Sen jälkeen määritettiin kuvausaika, jolloin
säätöpöytä ilmoitti käytettävän mAs:n. kV voitiin valita 2kV:n tarkkuudella. Ultran ja natiivikuvauslaitteen lisäksi hammashoidosta löytyi intraoraaliröntgenlaite ja
hammaslääkäri Morian oli jo ilolla ottamassa minut sinne kuvaamaan potilaansa. Siellä hän myös puhdisti välineitä hanaveden alla sekä hieman tummentuneen
kynsiharjan avulla. Hygienia tarkoittaa siis hieman eri asiaa täällä..
Säätötilan suojaseinämä |
Pimiön kuvankehityslaite |
Potilaita oli eniten noin klo 11-15 välisenä aikana ja suurin
osa oli aikuisia. Potilaiden kanssa puhuttiin useimmiten swahiliksi tai sitten
kiswahilia eli englannin ja swahilin sekoitusta. Potilailla täytyi olla aina
lähete ennen tutkimusta ja välillä kuvausta ei tehty huonon lähetteen vuoksi (esim pyydetty lonkkakuva, jossa keskitys fibulaan). Suurin osa potilaista oli päällepäin kipeä näköisiä ja
muutenkin tuntuu, että sairaalaan tullaan vasta kun ollaan todella kipeitä,
sillä oireita yritetään ensin hoitaa erilaisilla rohdoilla ja kotihoidoilla.
Keskiviikkona kuulimme, että joulukuusta asti jatkunut lääkärilakko oli loppunut, joten siirtyisimme
pian Kakamega General County Hospitaliin harjoitteluun, joka oli siis meidän enssijainen harjoittelupaikka.
Ben selittämässä kuvien löydöksiä |
Bethanyn kanssa juttelimme eroista Suomessa ja Keniassa.
Vaikka hän tiesi, että laitteet ovat hyvin uusia meillä, yllättyi hän siitä,
ettemme me edes tulosta kuvia vaan ne ovat kaikki sähköisessä muodossa. Omia
huomioitani tutkimuksissa oli, että kuvausetäisyys oli 150cm keuhkokuvissa ja
130cm luustokuvantamisessa thx-telineelle kuvattaessa. Buckypöydälle kuvattaessa
putkella ei ollut vakioetäisyyttä, mutta silmämääräisesti se oli n. 100cm
luokkaa. Röntgenlaitteessa ei ollut mittanauhaa ja pöydän korkeutta ei pystynyt
säätelemään. Asettelut olivat pitkälti samankaltaisia. Saattajien
säteilyannoksesta pidettiin huoli, että he seisoivat kanssamme säätöpöydän
luona seinän takana. Näin Benin desinfioivan buckypöydän sekä thx-telineen
jonkinlaisella myrkyllä kerran, jonka jälkeen pinnat pyyhittiin puhtaalla
vanulla kahdesti. Kummatkin Ben ja Bethany vaikuttivat hyvin innokkailta
kokeilemaan käsien desinfektioainetta, ja Bethany myös kiinnostui kauheasti
tuomistani kertakäyttöhanskoista. Tämä tuntui omasta mielestä hassulta. Täällä
lääkärin paperit sai 3 vuodessa, jonka jälkeen erikoistuminen kesti 2-3 vuotta.
Radiologin nimikkeellä toimivia lääkäreitä ei ollut kauhean montaa, mutta
lääkäreitä, jotka olivat ottaneet kursseja radiografiaan liittyen, oli hieman
useampia.
Benillä ja Bethanylla oli hieman erilaiset työskentelytavat
ja Benin omat olivat huolellisemmat. Ben halusi sammuttaa kuvaushuoneen valot
ennen pimiöön menemistä valon määrän minimoimiseksi, Bethany ei. Bethanyn
blendat olivat hurjan paljon isommat ja kerran, kun niitä menin olkapään kuvaan
säätämään sopiviksi, tuli hän aukaisemaan blendoja niin, että kuva rajautui kasvoihin
saakka. Benin rajaukset olivat hyvin
huolelliset. Ben selitti pariin otteeseen lääkäriopiskelijoille pimiössä mitä
siellä tapahtuu. Hän kertoi myös säteilyn kulkeutumisesta potilaassa hyvin
havainnollistavasti ja oppilaille tämä oli selvästi uutta tietoa.
Muutakin elämää
Keskiviikkona kävimme syömässä englantilaispariskunnan
Harrietin ja Richin luona, jotka ovat asuneet Kakamegassa noin 3 vuotta. Rich
on ollut rakentamassa uutta toimistoa Kakamegaan, joka avattaisiin parin viikon
päästä. Seuraavana päivänä kävimme viettämässä iltaa ja syömässä amerikkalaisen
Pearlin ja hänen perheensä luona, jonne kokoontui lisää englantilaisia. He
olivat töissä kristillisen kirkon
puolesta sekä osa oli vapaaehtoistyössä. Heidän seurakunnastaan tulee ensiviikolla noin 40 hengen joukko
kahdeksi viikoksi ja he yöpyvät täällä Kamadepissa.
Perjantaina pidimme vapaapäivän, sillä meidän piti hommata
ID-kortit todistaaksemme olevamme MMUST:n oppilaita Kakamega General County
Hospitalissa harjoittelemiseksi. Tietenkään sitä yhtä tiettyä henkilöä ei ollut paikalla, joten kortteja ei saatu.
Ilmeisesti saamme kuitenkin jotkut väliaikaiset kortit, jotta voimme aloittaa
harjoittelun eikä meitä luulla vain vierailijoiksi.
Lauantaina heräsimme 4.30 sillä olimme varanneet retken
Kakamega Forestiin katsomaan auringonnousua. Lähdimme klo 5 ajamaan kohti Rondo
Reservia Ronjan, Siirin, opettajaharjoittelijan Daizyn sekä koulumme opettajan Viktorin kanssa. Viktor jätti meidät oppaan hoiviin, jonka kanssa lähdimme
kävelemään pilkkopimeällä kohti sademetsää (oli muuten kylymä!). Noin puolen
tunnin kävelyn jälkeen saavuimme jonkinmoisen vuoren luo ja aloimme kapuamaan
kohti huippua. Vastaan tuli laiduntavien lehmien joukko sekä vanha kultakaivos,
jossa käväisimme pikaisesti. Luola oli täynnä söpöjä pieniä lepakoita! Tämän
jälkeen kapusimme huipulle asti, jossa vietimme varmaan noin tunnin ihastellen
sademetsän heräämistä uuteen päivään, yöeläinten mennessä nukkumaan ja
päiväeläinten tervehtiessä uutta aamua. Myöhemmin päivällä kävimme vielä
katsomassa rugbypeliä sekä juhlistimme Annen pojan Barakan
7-vuotissyntymäpäivää naapurin lasten kanssa. Vaikka päivä oli kaikkeudessaan
ihana, odotimme sunnuntain rentoutumispäivää kuin kuuta nousevaa.
Daizy, Siiri, Ronja ja minä |
Kenia heräämässä uuteen aamuun |
Sanoja swahiliksi on tullut opittua muutamia, kuten tervehdyksiä jambo tai habari, meistä käytettävä musungu, sava sava eli okei, tervetuloa karibu sekä kiitos asante. Kenialaisilla on hauska tapa puhua ihmisille yksikössä ja monikossa, sillä välillä meitä tervehditään "Hey yous" tai "Heys". Monesti myös tervehdittäessä kysytään kuulumisia ja koska habari kuulostaa hieman samalta kun joku sanoo "hey" voi tervehdykseen joskus saada vastauksen "I'm fine"!
Tuntuu, että on vain totuttava siihen että suurin piirtein
koko ajan haisee. Siis minä itse. Oot pihalla taikka sisällä niin hikoiluttaa.
Siihen vielä päälle kun jalat paahtuvat samoissa kengissä koko päivän niin lemu
on taattu. Sekä hyttysmyrkyllä itsensä lähmääminen. No empä ole yksin ongelmani
kanssa, sillä kyllä tuolla aina hiki tuoksahtaa kun joku kävelee vastaan!
Lapset pelaamassa lahjaksi saatua peliä |
Siirin kanssa takapenkillä Annen lasten Barakan ja Wisdomin kanssa |
Tunteet on myös heilahdellu aika laidasta laitaan. Ennen
reissua en osannut oikein stressata, kunnes sitten sillä viikolla kun lähtö
koitti. Oli vaikeaa jättää poikaystävä, ystävät ja perhe Suomeen, mutta nyt se
tuntui jotenkin erityisen vaikealta. Syynä on varmaankin syömäni
malarialääkkeet (Lariam), joista jotkut ovat kuulemma menneet psykoosiinkin
asti, hui! Siihen kaikkeen päälle vielä matkaväsymys niin mielialanvaihtelut on
taattu! Ajatukset ovat heilahdelleet ”yksi kuukausi reissaamista tähän päälle
vielä helposti” -tunteesta ”mä haluan täältä niin pian pois kuin vain mahdollista”
-tunteeseen. Näin viikon jälkeen alkaa jo paremmin mukautumaan uuteen
kulttuuriin sekä elämänrytmiin ja elämä ei näytä niin ankealta. Seuraavalla
viikolla pääsemme siis uuteen sairaalaan, josta pitäisi löytyä niin magneetti
kuin TT:kin! Stay tuned!
Pirä kivaa Juulia ja tule sitten kertomaan Jalluhu mitä kulttuurisokki tarkoittaa. Mun psykantunnille oot tervetullut!Enkeleitä reissuusi! t. Tahvis
ReplyDeleteKiitti Jaana! Pitää pitää mielessä :)
DeleteJAMBO! Ihanaa Juulia, oot niin rohkia! Täälä melkein vetistelen, onnenkyyneleitä puolestasi ja yhdyn Jaanan sanoihin että enkeleitä reissuusi! <3 Nyt vasta ehdiin lukia ekan kerran kokonaan tähänastisista kokemuksistasi. Huikeita ikimuistoisia hetkiä sinne! <3 Terkuin, T&T :)
ReplyDeleteVoi kiitos paljon! :)
Delete