Aina vaan Mukumussa

Juhlistettiin liian aikaisin, eipä me vielä päästykään General County Hospitaliin, sillä siellä oli vielä niin paljon valmisteltavaa, että harjoittelupaikan vaihtoon menee vielä viikko. Palasimme siis Mukumuun vielä täksi viikoksi ja potilaiden määrän lasku oli huomattavissa, sillä GCH:n palvelut olivat ilmaisia kun St. Elizabethin yksityinen sairaala tietenkin maksoi.

Puhuimme Bethanyn kanssa täkäläisten palkkojen suuruudesta, joka alkaa julkisella puolella 48 000 KSH/kk kun yksityisellä se voi olla jopa 70 000KSH/kk (eli noin 480€/kk ja 700€/kk). Hän järkyttyi Suomessa maksettavasta palkan määrästä ja sanoi, että täällä sellaisilla summilla elelisi herroiksi. Korjattakoon nyt, että hän ei olekaan röntgenlääkäri vaan ihan samalla lailla röntgenhoitaja kuin minäkin. Ihmiset puhuvat täällä kuitenkin röntgenhoitajista radiologeina (radiologist), jonka vuoksi varmaan itsekin sekosin nimikkeissä. 

Heidän koulu siis kestää 3 vuotta, jonka aikana he käyvät kaikki modaliteetit läpi, ilmeisesti myös sädehoidon, vaikka sädehoitolaitteita ei tässä maassa ollut kuin ihan muutamassa paikassa. Täällä röntgenhoitajat tekevät ultraäänitutkimukset eikä radiologi, jonka vuoksi Ben odottikin, että olisin häntä opastanut tutkimuksissa. Koulu täällä maksaa 120 000KSH/vuosi, eli kokonaisuudessaan noin 3600 euroa.

Oma varjo keskipäivän aikaan:
aurinko tosiaan paistaa korkealta

Loppuviikosta olikin mielenkiintoinen päivä, kun odottelin ohjaajaani saapuvaksi. Potilas oli tulossa röntgeniin ja eräs työntekijä toi minulle avaimet käteen ja pyysi minun ottamaan hänestä pyydetyt kuvat. Vähän jännitti, että voinko joutua tästä asiasta vielä tilille jollain tapaa, sillä Suomessa ei näin olisi voinut varmastikaan tehdä. Lupasin kuitenkin ottaa kuvat ja valmistelin röntgenin: lisäsin kehite- ja kiinnitysaineet filmikehityskoneeseen, laitoin virrat päälle ja otin potilaan sisään. 

Toivoin vain saavani kaikki tiedot oikein, ettei asiasta tulisi mitään noottia myöhemmin. Kun olin ensimmäisen potilaan saanut valmiiksi, tuli jo seuraava sisään. Potilaat ymmärsivät hieman englantia ja yritin ohjastaa heitä minun alkeisswahililla, ”semama hapa” (seiso tässä) tai ”lala hapa” (käy tähän makuulle). Kuvat onnistuivat ensimmäisellä kerralla ja olo oli hyvin huojentunut! Bethany tuli toisen potilaan aikana töihin ja antoi positiivista palautetta. Tein vielä myöhemmin päivällä itsenäisesti yhden kuvauksen. Kyl mä siis pystyn tähän!

Vierailulla synnytysosastolla

Siirin ja Ronjan päivä synnytysosastolla sai ikävän käänteen, kun yksi kahden päivän ikäinen vauva kuoli heidän elvytysyrityksestään huolimatta. Vauva oli saanut sepsiksen, joten vaikka tytöt olisivatkin saaneet vauvan elvytettyä, ei tämä olisi kauhean kauaa selvinnyt hengissä. Juttelimme asiasta ja ymmärsin tyttöjen järkytyksen, vaikka en ole moista itse kokenut. Heidän opettaja kuitenkin lohdutti heitä, että heidän teko ei varmasti pahentanut vauvan tilannetta, päinvastoin. Sepsis on hyvin vaikea hoitaa myös Suomessa, saatika Keniassa sairaalassa, jossa ei ole minkäänlaista teho-osastoa. 

Ihmiset täällä ovat varmasti tottuneet huomattavasti enemmän vauvakuolemiin, mikä on Suomessa harvinaisempaa. Vauvan kärsiessä hoitajat olivat vain olleet toimettomina ja joku oli jopa ääneen miettinyt, mitä sitä söisi lounaaksi. Tämä ei vain käy itselle järkeen. Tytöt olivat odottaneet lääkäriä paikalle saapuvaksi (niin kuin Suomessa aina tapahtuisi), mutta lääkäriä ei saapunut.

Olin mukana kokouksessa, jossa käytiin läpi kuolemaan johtaneita synnytyksiä, joissa äiti tai vauva oli kuollut. Kokouksessa ollut Unicefin työntekijä kertoi, että jopa 82% kuolemista on johtunut hoitovirheestä. Tytöt ovat sanoneet, että hoitajilla on aivan mieletön määrä tietoa asioista, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Kaikessa oikaistaan eikä tehdä niin kuin ollaan opeteltu. Mukumun sairaala pyörii myös suurimmalta osalta opiskelijoiden voimalla, jolloin vakiohenkilökuntaa ei ole niin paljon. Opiskelijat joutuvat tehdä suuren osan töistä itse ilman ohjausta, mikä varmasti näkyy myös juuri noissa prosenttiluvuissa.

Monesti asioihin etsitään yhtä syyllistä eikä pyritä selvittämään, miten asia voitaisiin tehdä toisin, ettei samaa tapahtuisi tulevaisuudessa. Tätä ideologiaa Unicefin työntekijä yritti myös tuoda Mukumun henkilökunnalle. Väärin tehtyään opiskelijat saavat todella huonoa palautetta, mikä ei varmasti nosta työmotivaatiota.

10 minuutin ikäinen Juulia :)

On tapahtunut kuitenkin myös hyvää. Maanantaina menin Siirin ja Ronjan kanssa synnytysosastolle, toiveissani nähdä synnytystilanne. Kiertelimme ja tutustuimme osastoon ja näimme myös minne istukat heitettiin synnytyksen jälkeen (se haju ja kärpästen määrä..). Mutta näin kun maailmaan tupsahti uusi tytöntyllerö, joka nimettiin minun mukaani Juuliaksi! Täällä synnyttävillä äideillä on tapana nimetä syntynyt vauva synnytyksessä mukana olleen musungun mukaan ja minä sain tämän kunniakseni tällä kertaa! Oli muutenkin erikoinen synnytys, kun musunguja oli siinä mukana jopa 3. Pian tätä maata varmasti asuttaa myös muutama Siiri ja Ronja ;) 

Olihan se synnytys ihmeellisen näköistä ja todella sottaista puuhaa, hah! Tällä kertaa ei kuitenkaan ruvennut pyörryttämään, vaikka hajut eivät tälläkään kertaa mitkään ihanimmat olleet. Pääsin vielä myöhemmin päivällä auttamaan synnytystä odottavaa äitiä kivunlievityksissä ja hieroimme häntä kaksin hoitajan voimin.

Ruoka

Pilau-riisiä

Ruoka.. Se onkin oma tarinansa täällä. Ruoka täällä on hyvin hiilihydraattipitoista ja maha tuntuu turvonneelta päivittäin. Nyt elimistö on alkanut ehkä pikkuhiljaa tottua sen määrään. Eräillä synttäreillä oli lautasella tarjolla spagettia, riisiä sekä perunaa samalla kerralla, huh! Välillä on hieman rankkaa, sillä ruoka on monessa paikkaa hyvin samanlaista ja kasviksia on aika niukalti (ainakin näissä meidän käymissämme paikoissa). Ruoka on pitkälti hyvin mautonta ja suolaa joutuu lisäämään kaikkialle. Ostin joku päivä ”suolakeksejä”, jotka eivät olleet suolaa nähneetkään. Ainesosaluettelossakin oli sokeri paljon ennen suolaa..

Tyypillisimpiä kenialaisia ruokia ovat ugali eli eräänlainen maissimuhennos, joka tehdään maissijauhoista ja vedestä. Se on itsessään hyvin mitäänsanomattoman makuista, mutta se on halpaa ja täyttävää. Riisiä käytetään myös aika paljon, mutta ihmiset täällä joutuvat syömään sitä hurjat määrät, jos he haluavat mahansa täyteen ja sitä on silloin lautasella todella runsaasti. Tästä syystä täkäläiset syövät ugalia lähes päivittäin. Riisistä tehdään myös hieman mausteisempaa versiota eli pilauta, joka oli aika hyvää. Chapatit ovat eräänlaisia vehnäleipiä, jotka muistuttavat kovasti kropsua. 

Riisiä ja skumaa

Kasviksista täällä eniten käytetään kaalia, porkkanaa ja skumaa/kelssiä. En tiedä skuman suomenkielistä nimeä, mutta se maistuu hieman pinaatille ja se on aika vetistä. Lihaa ei tällä reissulla ole ihan valtavasti tullut syötyä. Liha sisältää läskiä, jänteitä, rustoa sekä luuta, joka joillekin tuottaa hieman vaikeuksia syödä sitä. Liharuuissa on se hyvä puoli, että niiden kastikkeissa on huomattavasti enemmän makua, jolloin ruokailu on paljon nautittavampaa. Yleisimpiä käytettäviä lihoja ovat nauta, kana ja vuohi.

Löysimme asuntolamme vierestä ravintolan, jonka kokki halusi meistä vakiasiakkaat. Ruoka oli ensimmäistä kertaa maukasta ja se oli todella halpaa: söimme kolmistaan ja laskun loppusumma ei ollut edes 8 euroa. Kokki antoi meille vielä ilmaiseksi alku- ja jälkiruuan ja saimme syödä oikein kynttilän valossa! Kokki lupasi tehdä meille melkein mitä vaan, kunhan ilmoittaisimme hänelle päivää etukäteen, jotta hän ehtii hankkia kaikki tarpeet. Ihana ihminen!

Ugali-kynttiläillallinen

Kamadepiin saapui tällä viikolla n. 40 hengen englantilainen ryhmä, jonka vuoksi hieman huolestuimme omista ruokailuistamme, sillä ilman sitä ihmismäärää ruokien tekemiseen meni muutenkin välillä tunti. Menimme yhtenä iltana syömään vähän ennen kuutta ja englantilaiset olivat syömässä samoihin aikoihin. Odotimme puoli tuntia. Tunnin. Noin puolentoista tunnin kohdalla ihmettelimme, että mikähän ihme meidän ruuissamme kestää ja lähetimme Kevinin tiedustelemaan tilannetta. Tullessaan takaisin hän sanoi, että tilauksemme oli UNOHDETTU! Nälkäisinä ihmisinä turhautumisemme vain kasvoi, kun meidän piti odottaa vielä noin puoli tuntia, ennen kuin ruoka saapui. Kaiken kaikkiaan siis odotimme ruokaa 2 tuntia. Sitten kun se tuli, ei ruoka ollut yhtään sitä mitä tilasimme. Siinä vaiheessa jo aloimme nauraa hysteeristä naurua, sillä mikään ei kuvasta tätä kulttuuria paremmin.

Lasten päivä

Meitsi ja Sasha

Lauantaina osallistuimme lasten päiville, jonne Anne oli meidät kutsunut. Siellä oli arviolta 25 lasta ikähaarukalla 4-13v ja välillä juhlaan osallistui muitakin ohikulkevia lapsia. Lapset jaettiin ikäryhmittäin ja saimme kukin itsellemme oman ryhmän, jonka kanssa leikkiä ja pelata. Sain vanhimman ryhmän eli yli 9 vuotiaat, joista pojat alkoivat heti pelaamaan jalkapalloa ja me jäimme tyttöjen kanssa lyömään lentopalloa. Ryhmät hieman sekoittuivat jossain vaiheessa, ja pian pelasimme muiden kanssa jalkapalloa. Pelien ja leikkien jälkeen kävimme syömään ja tarjolla oli riisiä ja jonkinlaista linssimuhennosta. Tämän jälkeen ryhmä jaettiin tyttöjen ja poikien ryhmiin sekä joukon pienimmät omaan ryhmäänsä.

Muovipusseista kyhätty jalkapallo

Tyttöjen ryhmässä meillä oli opetuksen aiheena aikuiselämään siirtyminen. Kävimme läpi mitä ihmiskehossa tapahtuu, kun murrosikä alkaa. Tytöt tiesivät hyvin kaikki muutokset ja Anne selitti, miten niihin tulee suhtautua. Yksi tyttö mainitsi myös kuukautisten alkamisen, jolloin Anne esitteli tytöille kuukautissiteen. Hän kertoi, että siteitä tulee pitää, jottei kuukautisvuoto tule housujen läpi, jolloin ihmiset (lue miehet) näkevät, että nuori on muuttunut aikuiseksi. Tällöin he siis tietävät, että tytöt pystyvät nyt saamaan lapsia, joten Anne selitti myös yhdynnän pääpiirteet tytöille. 

Renkaiden pyörittelyä (tekniikkalaji!)

Kuulosti omaan korvaan kauhealta ajatukselta, että nämä n. 10v tytöt olisivat silmätikkuna noille miehille, jotka seuraavat, koska he muuttuvat aikuisiksi. Eihän se vielä sitä tarkoita, että nuori olisi aikuinen! Mutta se on varmasti ikävä kyllä totta täälläpäin maailmaa, että näin tapahtuu. Tunnin alussa toisteltiin, että olemme kaikki kauniita ja yhteen ääneen siteerattiin psalmia 139:14 "I praise you; for I'm fearfully and wonderfully made". Tunnin päätteeksi jaettiin kaikille kuukautissuojapakkaus, rukoiltiin ja laulettiin.

Meidän kyytitykset tapahtumapaikalle oli boda boda eli biki biki eli moottoripyöräkyyti. Olimme hieman skeptisiä asian suhteen, sillä Anne itse oli joskus sanonut, että niiden kyytiin ei tulisi mennä ja sitten hän tilasi meille sellaiset. Toisella moottoripyörällä matkusti Siiri ja Ronja ja minä menin toisella. Sanoimmekin kuskeille, että heidän tulee ajaa huolellisesti, sillä emme aiemmin ollut olleet sen kyydissä. Kuski yritti rauhoitella ja sanoi ajavansa hitaasti, johon vastasin, että en hänen ajotaitojansa epäillytkään vaan kaikkien muiden (röntgenissä oli ollut monta biki biki kuljettajaa, joilla oli jalka murtunut). Takaisin tullessa ajoimme kuskini kanssa keskellä kaistaa väistäen muita tien viertä ajelevia biki biki kuskeja, jolloin vastaantulevalla kaistalla toinen auto ohitti toista. Se tuuttasi meille ja se vaan lähestyi ja lähestyi. Viime tingassa pääsimme omalle kaistallemme ja me kaikki nauroimme pientä hermonaurua.

Illalla pidimme Kevinille pienet läksiäisjuhlat, sillä hänen piti lähteä sunnuntaina takaisin Nairobiin. Harmittaa, sillä hän on ollut meidän tuki ja turva, pitänyt meidän puolia ja opettanut paljon täkäläisestä kulttuurista. Katsotaan, josko näemme hänet vielä Nairobin lentokentällä, kun Siiri ja Ronja lähtee takaisin Suomeen ja meikä safarille. Illalla muuten satoi ihan kaatamalla ja oli jopa kylymä.

Ollaan kaikki nähty täällä unta Suomeen palaamisesta. Yksi uni on sellainen, että oon palannut Suomeen vaihdon jälkeen, enkä muista vaihdosta kuin ensimmäiset kaksi-kolme viikkoa. Ahdistus kasvaa, kun tajuaa, että ei ole mitään muistikuvia loppureissusta, oliko siellä kivaa ja mitä teki! Tietää vain, että koko vaihto tuli tehtyä, mutta muistoja ei ole. 

Tietty yks biki biki -selfie

Toinen uni oli, kun palasin Suomeen maksimissaan yhdeksi viikoksi. Menimme luokkakaveriemme Merjan ja Johannan kanssa kauppaan ja ostimme salaattitarvikkeita (joihin kuului mm. yksi tomaatti ja yksi kiivi), jonka jälkeen käytiin mun kotona ja sitten he veivät mut lentokentälle. Sen jälkeen hyvästelin heidät toisen kerran ja sanoin että ”nähdään nyt sit tosiaan sillon kesällä seuraavan kerran” ja olin jäämässä autoon ja Johanna sanoi että mun pitää jäädä tässä kyytistä pois. Tuntui hieman pöljältä olla Suomessa niin vähän aikaa ja mennä takaisin – niin kuin se tosielämässä olisikin.

Josko nyt siis ensi viikolla pääsisimme sinne GCH:iin, jotta puolet päivästä ei menisi peukaloiden pyörittelyksi!