Matka alkaa

Kaikki alkoi 2016 keväällä, kun laitoin hakupaperit sisään uutta vaihtoa varten Keniaan. Lopulta syksyllä tuli varmistus siitä, että pääsen tekemään harjoitteluvaihdon Kenian Kakamegassa vuoden 2017 keväällä. Lauantaina 11.3.2017. lähdin matkustamaan kohti tuota kaupunkia, jonne saavuin noin 27 tunnin matkustamisen jälkeen hyvin uupuneena. Lensin ensin Helsingistä Dubaihin, sitten Dubaista Nairobiin, jonka jälkeen Nairobista Kisumuun, jossa minua odotti Masinde Muliro Universityn (MMUST) yhteyshenkilö Anne parin kollegansa kanssa. Heidän kyydissään pääsin Kakamegaan ja n.2 tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Kamadepiin, tulevaan asuntolaani. Siellä minua odotti kaksi Oulun ammattikorkeakoulun kätilöopsikelijaa, Siiri ja Ronja, jotka olivat saapuneet Kakamegaan kaksi viikkoa minua aiemmin. He olivat valinneet minulle huoneen, josta he olivat varmistaneet että kaikki toimii. Se sisälsi kaiken oleellisen: sängyn, suihkun ja vessan.

Aamulla lähdettiin metsästämään minulle SIM-korttia sekä vaihtamaan rahaa (kun en fiksuna ihmisenä muistanut sitäkää tehdä lentokentällä..). Ensimmäinen kioski, josta likat olivat aiemmin saaneet liittymänsä, yritti avata minulle liittymää, mutta järjestelmä ei hyväksynyt passini numeroa jostain syystä. Jouduimme siis lähtemään kaupungin sykkeeseen Safaricomin pisteeseen, josta saimme minulle liittymän ja pääsin taas ihmisten ulottuvuudelle (äiskä alkoi olla jo vähä huolissaan). Tämän jälkeen menimme vaihtamaan pankkiin rahaa ja tässä kaikessa minulla oli onneksi tukena ja turvana Kamadepista Kevin. Hän tuli työskentelemään sinne siksi aikaa, kun luennoitsijat Nairobissa ovat lakossa, jolloin hän ei voi käydä koulua. Muutenkin henkilökunta on täällä hyvin kohteliasta ja auttavaista, asiat rullaavat tosin omalla painollaan (esim. vaihtorahoja haetaan noin puoli tuntia).

Myöhemmin päivällä kävin Nursing and Midwifery -kampuksella ilmoittamassa olemassaolostani. Siellä tapasin Peterin, joka esitteli minut koulun dekaanille ja hommasi minulle oppaan (koulun viimeisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija Gibson), joka näytti minulle pääkampuksen. Oli muuten hieman erilainen kuin mihin suomityttö on tottunut. Yliopisto oli muodostettu vasta noin 10 vuotta sitten, sitä ennen siinä toimi lukio. Alue oli todella iso ja sieltä löytyi tyttöjen ja poikien asuntoloita, laboratoriotilat, kirjasto, terveysasema opiskelijoille, luentosaleja.. Pihamaasto oli möykkyistä, ei yhtään sellainen, jollaisia on tottunut näkemään. Kuitenkin se mielestäni kuvasti hyvin sitä ilmapiiriä. Kaikkiin rakennuksiin oli turvatarkastajat, jotka tutkivat metallinpaljastimilla sekä reput piti aukaista tutkittavaksi.

Harjoittelu alkaa 

Tutustuin tiistaina St. Elizabeth Hospital Mukumuun, joka on katolilaisen kirkon ylläpitämä sairaala. MMUST:n opiskelija Zed opasti minut sairaalan läpi, joka oli täynnä pieniä rakennuksia. Sairaala-alueen takana oli koulun tilat, joissa opetettiin ainoastaan naisia. Zed kuljetti minut ensin äitiysosaston lävitse, jossa oli niin kotouttamis- kuin synnytysosastotkin. Pakko sanoa, että en ole ikinä tuntenut minkäänlaista etovaa tunnetta tai vastaavaa esimerkiksi leikkaussalissa, mutta synnytysosastolla tunsin kun otsalle alkoi hiipiä kylmähiki ja alkoi tulla semmoista pistelevää tunnetta. Haju osastolla ei myöskään ollut kauhean houkutteleva, joten oli hyvä jatkaa kierrosta eteenpäin. Kävimme kaikilla osastoilla esittäytymässä: kirurginen osasto, pediatrinen, neuvola.. Oli outoa, kun marssimme vain sisään vaikka potilaan tutkimus oli kesken. Tuntui jotenkin, että on astunut liian pitkälle, kun ei kyseisen potilaan hoitoon itse mitenkään liity. Joka paikassa tietenkin tuijotettiin uutta musungua (swahiliksi valkoihoinen), joka teki oloni hieman epämukavaksi. Muutenkin liikkuminen missä tahansa kääntää aika paljon katseita.

Sairaanhoitajat tuffereita leikkaamassa

Ihmiset ovat kyllä mahtavan rennolla elämänasenteella liikenteessä. Kävelytahti on kuolettavan hidasta löntystämistä suomalaiselle ja melkein jokaiselta vastaantulevalta kysellään kuulumiset. Täällä tykätään paljon kätellä toisia ja erilaisia kättelytyylejä löytyy virallisemmasta vähän rennompiin läpsäytyksiin. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita yleensäkin tavoista Suomessa ja ihmettelevät miksi olen halunnut tulla tällaiseen paikkaan. Odotin taukotilassa ohjaajaani, jotta hän vie minut tutustumaan röntgenosastoon, jossa vanhempi sairaanhoitaja kierteli kirjan ympärille pitkää sideharsoa. Tämän jälkeen hän leikkasi sen kaksi kertaa kahtia, jolloin paloista muodostui neliöitä. Hoitaja naureskeli ja kysyi, että meillä varmaan tällaiset hommat tekee jokin kone. Näitä paloja me sitten yhdessä taittelimme teräsastiaan leikkaussaliin tuffereiksi!

Nyt kuitenkin asiaan: itse röntgenosasto. Pääsin tutustumaan ultraääneen ”röntgenlääkärin” Benin kanssa, joka on siis anestesialääkäri. Hän on oppinut anestesialääkäriopintojensa jälkeen jonkin verran radiologiaa, jonka vuoksi hän pystyy tekemään hieman ultraäänitutkimuksia sekä natiiviröntgentutkimuksia. Häntä oli opettanut hollantilainen radiologi sekä pari röntgenhoitajaa. Ben muun muassa toivoi, että minä opastaisin häntä ultraäänitutkimuksissa ja loppupäivästä hän ehdotti, että minä tekisin ultraäänitutkimuksen, hah! Katsotaan nyt, tullaanko täältä vielä kenialaisena sonograaferina takaisin… Voisihan se olla ihan mielenkiintoista tehdä tutkimuksia, mutta kun ei vaan ymmärrä niin kauheasti mitä siellä näkyy. Tutkimuksen jälkeen anturi ja potilaan vatsa puhdistettiin vessapaperilla. Diagnoosit ilmeisesti kirjoitettiin ihan paperille.

Natiivikuvaushuone olikin toinen tapaus. Huoneeseen oli metalliset ovet, jotka olivat lukossa munalukolla. Lukkojen takaa paljastui sieluntoverini, sillä kyseinen röntgenlaite oli valmistettu vuonna 1990. Huoneessa oli buckyteline ja -pöytä, joiden säätömekanismit olivat hieman rajalliset. Buckypöytää pystyi siirtelemään sivusuunnassa, mutta korkeutta ei pystynyt säätämään. Buckytelineen korkeussäätö oli mennyt rikki, jolloin sen korkeuden säätöön käytettiin puukeppiä vipuna (tähän oli pyydetty ammattilainen korjaamaan vika). Apuvälineinä toimivat erikokoiset ja -muotoiset puupalikat. Kuvat otettiin filmille, jotka sitten kehitettiin viereisessä pimiössä. Ihmettelin ensin, miksi Ben otti kuvia niin reunalle kasettia, mutta tajusin sen polven sivukuvaa otettaessa: tällöin sekä AP että sivukuva mahtuvat samalle filmille à säästöä! Filmit tosiaan kehitettiin filminkehityskoneessa, joka vaikutti ihan simppeliltä. Pimiössä oli myös pimiövalo, mutta se oli mennyt muutama kuukausi sitten rikki eikä sitä oltu (vielä) korjattu.

Mukumun sairaalan röntgenlaitteet

Olin hyvin positiivisesti yllättynyt blendojen rajaamisesta Benin kohdalla. Hän rajasi vain sen alueen mikä oli pyydetty ja tiedusteli potilaalta kipualuetta. Hän kertoi, että kaikki täällä eivät ymmärrä rajauksien merkitystä ja sen huomasin sitten myöhemmin päivällä. Toinen röntgenlääkäri, nuori nainen Bethany teki iltapäivällä natiivikuvauksia ja pääsin seuraamaan hänen työskentelytapojaan. Blendoja ei säädetty laisinkaan ja valot loistivat seinää myöten, jolloin ennakkoluuloni kävivät toteen. Ben otti myös kuvat yhdestä kipsatusta jalasta ja hän kovasti pohti kuvausarvoja, kun kuva tulisi myös kipsaamattomasta kohdasta, ettei kuva osittain yli- tai alivalottuisi. Hän myös perusteli nostavansa kilovoltteja kipsin vuoksi. Myös olkapään kuvauksessa hän käski potilasta kääntämään kasvot kuvausalueesta poispäin. Pisteet Benille!

Säätöpöytä

Löysin kuvaushuoneesta yhden lyijyliivin, mutta hyvin kuluneen sellaisen. Sitä ei käytetty yhdelläkään potilaalla, vaikka osa oli aika nuoriakin. Seinät eivät olleet sen paksumpia kuin missään muussakaan talossa. Säätöpöytä oli noin 10cm sementtiseinän sekä jonkin metallisen seinämän (jossa Benin mukaan oli lyijysuojaus, mutta ei tiennyt kuinka paksu) takana, jossa on pieni ikkuna (myös lyijytetty) näköyhteyden pitämiseksi. Säätöpöytä oli hieman erilainen kuin mihin on tottunut: milliampeerisäädin oli mennyt hieman rikki, jolloin sitä pystyi käyttämään ainoastaan 120/240mA asennossa, projektiosta riippuen. Sen jälkeen määritettiin kuvausaika, jolloin säätöpöytä ilmoitti käytettävän mAs:n. kV voitiin valita 2kV:n tarkkuudella. Ultran ja natiivikuvauslaitteen lisäksi hammashoidosta löytyi intraoraaliröntgenlaite ja hammaslääkäri Morian oli jo ilolla ottamassa minut sinne kuvaamaan potilaansa. Siellä hän myös puhdisti välineitä hanaveden alla sekä hieman tummentuneen kynsiharjan avulla. Hygienia tarkoittaa siis hieman eri asiaa täällä.. 

Säätötilan suojaseinämä

Pimiön kuvankehityslaite

Potilaita oli eniten noin klo 11-15 välisenä aikana ja suurin osa oli aikuisia. Potilaiden kanssa puhuttiin useimmiten swahiliksi tai sitten kiswahilia eli englannin ja swahilin sekoitusta. Potilailla täytyi olla aina lähete ennen tutkimusta ja välillä kuvausta ei tehty huonon lähetteen vuoksi (esim pyydetty lonkkakuva, jossa keskitys fibulaan). Suurin osa potilaista oli päällepäin kipeä näköisiä ja muutenkin tuntuu, että sairaalaan tullaan vasta kun ollaan todella kipeitä, sillä oireita yritetään ensin hoitaa erilaisilla rohdoilla ja kotihoidoilla. Keskiviikkona kuulimme, että joulukuusta asti jatkunut lääkärilakko oli loppunut, joten siirtyisimme pian Kakamega General County Hospitaliin harjoitteluun, joka oli siis meidän enssijainen harjoittelupaikka.

Ben selittämässä kuvien löydöksiä 

Bethanyn kanssa juttelimme eroista Suomessa ja Keniassa. Vaikka hän tiesi, että laitteet ovat hyvin uusia meillä, yllättyi hän siitä, ettemme me edes tulosta kuvia vaan ne ovat kaikki sähköisessä muodossa. Omia huomioitani tutkimuksissa oli, että kuvausetäisyys oli 150cm keuhkokuvissa ja 130cm luustokuvantamisessa thx-telineelle kuvattaessa. Buckypöydälle kuvattaessa putkella ei ollut vakioetäisyyttä, mutta silmämääräisesti se oli n. 100cm luokkaa. Röntgenlaitteessa ei ollut mittanauhaa ja pöydän korkeutta ei pystynyt säätelemään. Asettelut olivat pitkälti samankaltaisia. Saattajien säteilyannoksesta pidettiin huoli, että he seisoivat kanssamme säätöpöydän luona seinän takana. Näin Benin desinfioivan buckypöydän sekä thx-telineen jonkinlaisella myrkyllä kerran, jonka jälkeen pinnat pyyhittiin puhtaalla vanulla kahdesti. Kummatkin Ben ja Bethany vaikuttivat hyvin innokkailta kokeilemaan käsien desinfektioainetta, ja Bethany myös kiinnostui kauheasti tuomistani kertakäyttöhanskoista. Tämä tuntui omasta mielestä hassulta. Täällä lääkärin paperit sai 3 vuodessa, jonka jälkeen erikoistuminen kesti 2-3 vuotta. Radiologin nimikkeellä toimivia lääkäreitä ei ollut kauhean montaa, mutta lääkäreitä, jotka olivat ottaneet kursseja radiografiaan liittyen, oli hieman useampia.

Benillä ja Bethanylla oli hieman erilaiset työskentelytavat ja Benin omat olivat huolellisemmat. Ben halusi sammuttaa kuvaushuoneen valot ennen pimiöön menemistä valon määrän minimoimiseksi, Bethany ei. Bethanyn blendat olivat hurjan paljon isommat ja kerran, kun niitä menin olkapään kuvaan säätämään sopiviksi, tuli hän aukaisemaan blendoja niin, että kuva rajautui kasvoihin saakka.  Benin rajaukset olivat hyvin huolelliset. Ben selitti pariin otteeseen lääkäriopiskelijoille pimiössä mitä siellä tapahtuu. Hän kertoi myös säteilyn kulkeutumisesta potilaassa hyvin havainnollistavasti ja oppilaille tämä oli selvästi uutta tietoa. 

Muutakin elämää

Keskiviikkona kävimme syömässä englantilaispariskunnan Harrietin ja Richin luona, jotka ovat asuneet Kakamegassa noin 3 vuotta. Rich on ollut rakentamassa uutta toimistoa Kakamegaan, joka avattaisiin parin viikon päästä. Seuraavana päivänä kävimme viettämässä iltaa ja syömässä amerikkalaisen Pearlin ja hänen perheensä luona, jonne kokoontui lisää englantilaisia. He olivat töissä kristillisen kirkon puolesta sekä osa oli vapaaehtoistyössä. Heidän seurakunnastaan tulee ensiviikolla noin 40 hengen joukko kahdeksi viikoksi ja he yöpyvät täällä Kamadepissa.

Perjantaina pidimme vapaapäivän, sillä meidän piti hommata ID-kortit todistaaksemme olevamme MMUST:n oppilaita Kakamega General County Hospitalissa harjoittelemiseksi. Tietenkään sitä yhtä tiettyä henkilöä ei ollut paikalla, joten kortteja ei saatu. Ilmeisesti saamme kuitenkin jotkut väliaikaiset kortit, jotta voimme aloittaa harjoittelun eikä meitä luulla vain vierailijoiksi.

Lauantaina heräsimme 4.30 sillä olimme varanneet retken Kakamega Forestiin katsomaan auringonnousua. Lähdimme klo 5 ajamaan kohti Rondo Reservia Ronjan, Siirin, opettajaharjoittelijan Daizyn sekä koulumme opettajan Viktorin kanssa. Viktor jätti meidät oppaan hoiviin, jonka kanssa lähdimme kävelemään pilkkopimeällä kohti sademetsää (oli muuten kylymä!). Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen saavuimme jonkinmoisen vuoren luo ja aloimme kapuamaan kohti huippua. Vastaan tuli laiduntavien lehmien joukko sekä vanha kultakaivos, jossa käväisimme pikaisesti. Luola oli täynnä söpöjä pieniä lepakoita! Tämän jälkeen kapusimme huipulle asti, jossa vietimme varmaan noin tunnin ihastellen sademetsän heräämistä uuteen päivään, yöeläinten mennessä nukkumaan ja päiväeläinten tervehtiessä uutta aamua. Myöhemmin päivällä kävimme vielä katsomassa rugbypeliä sekä juhlistimme Annen pojan Barakan 7-vuotissyntymäpäivää naapurin lasten kanssa. Vaikka päivä oli kaikkeudessaan ihana, odotimme sunnuntain rentoutumispäivää kuin kuuta nousevaa.

Daizy, Siiri, Ronja ja minä

Kenia heräämässä uuteen aamuun

Sanoja swahiliksi on tullut opittua muutamia, kuten tervehdyksiä jambo tai habari, meistä käytettävä musungu, sava sava eli okei, tervetuloa karibu sekä kiitos asante. Kenialaisilla on hauska tapa puhua ihmisille yksikössä ja monikossa, sillä välillä meitä tervehditään "Hey yous" tai "Heys". Monesti myös tervehdittäessä kysytään kuulumisia ja        koska habari kuulostaa hieman samalta kun        joku sanoo "hey" voi tervehdykseen joskus       saada vastauksen "I'm fine"!

Tuntuu, että on vain totuttava siihen että suurin piirtein koko ajan haisee. Siis minä itse. Oot pihalla taikka sisällä niin hikoiluttaa. Siihen vielä päälle kun jalat paahtuvat samoissa kengissä koko päivän niin lemu on taattu. Sekä hyttysmyrkyllä itsensä lähmääminen. No empä ole yksin ongelmani kanssa, sillä kyllä tuolla aina hiki tuoksahtaa kun joku kävelee vastaan!

Lapset pelaamassa lahjaksi saatua peliä

Siirin kanssa takapenkillä Annen lasten Barakan ja Wisdomin kanssa

Tunteet on myös heilahdellu aika laidasta laitaan. Ennen reissua en osannut oikein stressata, kunnes sitten sillä viikolla kun lähtö koitti. Oli vaikeaa jättää poikaystävä, ystävät ja perhe Suomeen, mutta nyt se tuntui jotenkin erityisen vaikealta. Syynä on varmaankin syömäni malarialääkkeet (Lariam), joista jotkut ovat kuulemma menneet psykoosiinkin asti, hui! Siihen kaikkeen päälle vielä matkaväsymys niin mielialanvaihtelut on taattu! Ajatukset ovat heilahdelleet ”yksi kuukausi reissaamista tähän päälle vielä helposti” -tunteesta ”mä haluan täältä niin pian pois kuin vain mahdollista” -tunteeseen. Näin viikon jälkeen alkaa jo paremmin mukautumaan uuteen kulttuuriin sekä elämänrytmiin ja elämä ei näytä niin ankealta. Seuraavalla viikolla pääsemme siis uuteen sairaalaan, josta pitäisi löytyä niin magneetti kuin TT:kin! Stay tuned!