Röntgenkatseella Keniassa: 2 kuukautta takana yhtäkkiä nuovvaan

Viikko lähti käyntiin hienosti, kun aamupalalle mennessä ravintola oli auki, mutta missään ei näkynyt ristinsielua. Odoteltiin noin 20 vaille seitsemään asti (mentiin aamupalalle 6:15) ja ruvettiin huutelemaan ympäri Kamadeppia et olisko joku hereillä, saataisko me aamupalaa. Sielä me pyörittiin keittiössä ympäriinsä ja mietittiin jo et voitaisiinko vaan ite köksätä jotaki aamupalaksi. Käväisin kattomas vielä keittiön perältä huoneen, olisiko sielä ollut jääkaappi, jossa oli meidän ruisleivät. Ruisleipien sijasta törmäsinkin meidän kokkiin, joka oli siis koko ajan piileksinyt kyseisessä komerossa, kun oltiin tepasteltu ja huudeltu ympäri keittiötä. Hämmentyneenä sanoin ”hyvää huomenta” ja kysyin, voisiko hän tehdä meille aamupalaa. Vastaus oli, että vastaanoton nainen oli lähtenyt kauppaan ostamaan aamupalatarvikkeita, sillä ne oli päässy loppumaan. Tää suunnittelemattomuus välillä vähän kans meinaa aiheuttaa muutamia käämien palamisia. Toinen oli, kun vessapaperi oli loppu ja pyydettiin sitä lisää. Kauppaan sitä reippaasti lähdettiinkin, mutta sieltä tultiin _1_ vessapaperirullan kanssa takasin. En sit tiedä, onko rahan suhteen vaikeuksia, ettei pystytä kerralla enempää ostamaan vai mikä, mutta onhan tää ny vähä hölömöä.

Sairaala tutuksi

Tällä viikolla pääsin käymään NBU:lla (new born unit), jossa oli siis keskosvauvoja. Osasto oli semmonen pieni huone, jossa oli x määrä virvottelupöytiä ja olisko ollu noin 7 inkubaattoria. Toki niistä toimi vissiin jopa yks. Kaikissa häkkyröissä oli vähintään 2-3 vauvaa kerrallaan, kun osasto oli suunniteltu 13 vauvalle niin ilmeisesti niitä oli parhaimmassa tapauksessa 33. Olihan ne vauvat pieniä! Pienin näkemäni taisi olla syntyny viikolla 23 ja myöhemmin viikolla kuulin, että pikkuinen ei vissiinkään jaksanut enää taistella, kun ei enää osastolla häntä näkynyt. Olihan se vähän keskeneräisen näköinen omaan silmään. Toinen vähän erikoisempi tapaus oli, kun osastolla oli kaksosista vähempiosaiseksi jäänyt. Vauvan kehitys oli jäänyt aika paljon jälkeen, hänellä ei ollut silmämunia, korvat eivät olleet muodostuneet ja iho näytti siltä, kuin se olisi palanut kauttaaltaan. Vauvan täytyi olla hirveissä kivuissa, mutta ääntäkään hän ei osannut oikeastaan tuottaa.

Siinä ylävasemmalla pikkusin tais olla noin 24 viikkonen

Käytiin myös psykiatrisella osastolla tänään tutustumassa, joka oli vähä pelottavan olonen paikka. Tunnelmaa ei varmaan mitenkää rauhottanu se, että satoi ja ukkosti vaihteeksi ihan päällä. Hoitola oli sijoitettu sairaalan perimmäiseen nurkkaan ja siellä oli omat puolensa miehille ja naisille. Miesten puolella oli hieman enemmän menoa ja meininkiä ja oli siellä pari potilasta lukittunakin johonkin rauhoitteluselleihin. Sellit oli lukossa parilla jykevällä munalukolla ja potilaat huusi ja hakkas ovia.

Käytiin vilkasemassa, millaset oltavat potilailla huoneissa oli ja eihän se mitenkää mukavalta näyttänyt: noin kymmenen petiä vieri vieressä, joissa makasi rauhoitetut potilaat osa tajuissaan, osalla taju kankaalla. Osa potilaista tervehti ja yritti ottaa kontaktia kättelemällä, mutta hoitajat eivät antaneet potilaiden koskea meihin. Naisten puoli oli samanlainen, mutta potilaat olivat paljon rauhallisempia. Pihat, joilla potilaat saivat kuljeskella, oli pieni nurmikenttä, jonka ympärillä oli korkeat betonimuurit. Ajattelimme, että eihän täällä pystyisi toipumaan vaan päinvastoin, täällähän sitä hulluksi tulisi. Osa miespotilaista tykkäsivät jutella meille ja he myös tanssivat ja lauloivat meille. Pyysivät he myös facebook-tunnuksia, että voidaan pitää yhteyttä sit sielä myöhemmin!

Oltiin vaihteeksi yövuorossa. Siitä teki tällä kertaa hyvin jännittävän se, että tullessani paikalle iltavuorolaiset antoi avaimet mulle kouraan ja sanoi vain että ”hyvää yövuoroa! Odottele Violetia, se on tänään yövuorossa”. Odotin yksikseni osastolla, jolloin sinne tulikin tietenkin ultraäänipotilas. Kuumeisesti Violetia yritin saada kiinni ja puolentoista tunnin kuluttua hän olikin ”jo” täällä.

Yövuoroon lähteminenki meinas ottaa vähä hietahan. Sanottiin päivällä että ”tilattaisiin ruoka niin, että se on valmis 17:30, et lähetään siitä sitte kuuden jälkeen kohti sairaalaa. Mennään nyt hetkeksi nukkumaan, mutta 17:30 tullaan syömään”. Tämä tietenkin kävi hyvin tarjoilijalle ja kun suuntasimme kohti sänkyjä kävi kaikilla mielessä pieni epäilys, että kuinkahan tulee toimimaan. Noh, puol 6 menimme alas ja kävi ilmi, ettei ruokia oltu alettu vielä tekemäänkään. Kuulemma tarvikkeet oli vasta ostettu. Ei siinä muuten mitää, mutta oltaisiin haluttu ennen pimeetä ehtiä sairaalalle, jonne kävelee noin puoli tuntia ja ruuan tekemisessä täälä menee yleensä noin tunti. Sain ruuan nokan eteen 18:20 ja vetäsin sen naamariin varmaan 5 minuutissa. Tilattiin sit boda boda ja lähettiin sateen ja salamojen saattelemana neljä päällä kohti sairaalaa. Mutta olipahan kivaa ja vähä jännittävääki, ku salamat vaan iski takana!

Aamu valkenee yövuoron jäljiltä

Kävin Yvonnen kans tällä viikolla fysioterapeutilla. Ei siitä nyt niin sen kummempaa, mutta tässä pari kuvaa, miltä sielä näytti (jos ketää fysioterapeutteja tätä ny lukeekaa). Osastolta löytyi myös kuntosali, jossa olis kuulemma saanu käydä puntilla jos halus. Mä nyt jätin välistä sen tarjouksen. Mietittiin myös miten erottaa sanan ”cervical”, ku se voi tarkottaa niin kaularankaa ku kohdunkaulaa, et onko siinä lausumisessa jotaki eroa. Siinä teille sunnnuntaipähkinä.

Bileet!

Perjantaina meillä oli pienet kemut Kamadepissa. Me saatiin kutsua kavereita sinne ja Kamadep tarjos meille ruuat, vähän mahtavaa! Oli tosi hyvät sapuskat ja meille oli myös viritelty disko. Kuunneltiin sekä afrikkalaista musaa, mut kyllä sielä vähä Sanni ja Ana Tudeki soi ja pistettiin kenialaiset oppiin, kuinka pyöritetään lanteita niinku JLo. Ilta eskaloitui lopulta siihen, että me rohkaistuttiin ja lähdettiin baariin, kun oli niin iso porukka lähdössä. Baarissa oli vähä erimoinen meininki ku Suomessa, varsinki tanssilattialla. Oli kuitenki tosi hauska ilta! Kuvia ei tullu otettua, ku jätettiin puhelimet kämpille.

Tanssilattia valmis!

Marafiki zangu! <3

Suomen takatalviterveiset ei oo kyllä yhtää karehdituttanu.. Tultiin tänne, niin joku oli tokassu et ”tulittepa huonoon aikaan Keniaan, kun täälä on niin kylmä ja huono sää”. Kyl mä vielä sanoisin että mielummin täälä oon kun loskassa talsimassa. Tällä viikolla sää lähti kyllä kylmempään suuntaan, liekö sit se sadekausi vihdoin tänne saapuneen, kun sitä on jo huhtikuun alusta odoteltu. Kiva se on ollu olla aurinkoisessa säässä, mutta kyllä ymmärrän ne maanviljelijöiden toiveet sateesta, ettei sadot jää olemattomiksi.

Olipa muuten hyvää

Ja sit vielä tämän viikon kokkikorneriin! Tällä viikolla oli testivuorossa matumbo, eli tuo kenialaisten suuri herkku: naudan suolet! En tilannu sitä itelleni, mutta sain maistaa yhden daktarin lautaselta palan herkkua eli ohutsuolta. Siinä oli tommonen söpö ruskea karvakerros eli ilmeisesti se suolinukka. Makuelämys ja suutuntuma ei ollu mitenkää hirveä vaan päinvastoin positiivisesti yllättävä, mutta ei se silti noussu sinne top-ruokien listalle. Jäi nimittäin pieni ällötys siitä ajatuksesta mitä sitä tuli oikeasti syötyä. Krabberuuaksi tällä viikolla valikoitui ei-paikallinen kana (mistäköhän asti sitte tuotu) ja perunamuusi. Kyllä voin sanua, että melkein itku kävi ku mietti Hadian kebua ja katto tuota säälittävää kananpuolikasta.